Riippumaton kolumnisti

Katuminen on mahdotonta. Miten kadutaan, mitä kadutaan ja kenelle kadutaan? Katuminen - katumus - vaatii teon, joka on moraalisesti väärin. Se vaatii myös tahon, jolla on oikeus ensinnäkin todeta teko vääräksi ja toiseksi antaa se anteeksi. Mutta silti… Katumisen ja anteeksipyynnön välillä on vissi ero. Toista annetaan, toista pyydetään

Armon, katumuksen ja lahjan välillä on yhteys. Niiden ehdoton peruste on vastavuorottomuus. Katumus on lahja. Virallisesti ja parhaimmillaan myös sisimmässään lahjan antaja ei saa odottaa vastalahjaa. Sehän olisi muulloin lahjus ja siten kaupankäyntiä. Armo annetaan lahjan tavoin vastikkeettomasti. Jumala armahtaa ihmiskunnan. Me oletamme, että se johtuu Jumalan rakkaudesta, mutta tosiasiassa armo ei voi johtua mistään.

Katuva ihminen ei voi edes ajatella pyyntöä saada tekojaan anteeksi. Hän ei kuitenkaan voi olla toivomatta sitä. Toiveen ja toivon välinen raja on piirretty veteen.

Isä meidän, joka olet taivaissa
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi,
myös maan päällä niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä
meidän jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille meidän syntimme anteeksi,
niin kuin mekin anteeksi annamme niille,
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
Äläkä saata meitä kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.
Sillä sinun on valtakunta
ja voima ja kunnia iankaikkisesti.
Aamen.

Isä meidän -rukous on oudolla tavalla rienaava. Se on kauppakirja. Me lupaamme tehdä ihmiskunnalle hyvää, jolloin Jumala meidät palkitsee. Maagista karmaa tässä-ja-nyt. Jumalalta pyytämisessä on jo jotain hävytöntä, mutta ostamisessa suorastaan röyhkeätä. Ihminen ja Jumala jakavat saunavuoron ja pesevät toistensa selät.

Teoksessaan God and the Gift Risto Saarinen on tarkastellut ihmisen ja Jumalan suhteita lahjan antamisen ja saamisen näkökulmasta. Teologisesti katsottuna se on ainoa toimiva reitti. Tasavertainen vuorovaikutus omnipotentin ja tomun välillä on aina vähän ontuvaa. Ihminen ei voi ikinä antaa Jumalalle uhria, sillä Jumala ei tarvitse mitään. Tai vähän veistä haavassa kääntäen: koska kaikki on Jumalasta, Hänellä on se jo. Saarinen esittää vähän siihen suuntaan, että hyvät tekomme yhteisössämme ovat uhri, joka jollain tavalla hyvittää sen, että Jumala antaa meille armon. Lahjoittava Jumala on kalvinistisen virkaveljensä negatiivi. Kaukaa Genevestä kaikuu jauhavaa ääntä, kun Jean Calvinin tuhkat ja tomut rullaavat akselinsa ympäri kiihtyvällä vauhdilla.

Mutta se katumus.

On selvää, että Jumala ei kaipaa meiltä katumusta sen enempää kuin Jerusalemin temppelissä poltettuja kyyhkysiäkään. Hän ei tee mitään katumuksellamme. Silti transsendentti on ainoa, jolle voimme osoittaa aitoa katumusta. Sikäli kuin pystymme katumaan. Ihmisten kesken katumisessa on jo liiaksi säälin kerjäämistä ja anteeksipyytelyä. Vertaiseltaan ei voi saada synninpäästöä. Ei tosin tuomiotakaan. Katumuksen vastaanottajan tulee olla tavoittamattomissa, käsittämätön ja ylivoimainen.

Ateistilla on omat dilemmansa. Jos moraali - tai “hyvät tavat” - edellyttää synnin ja katumuksen, ateistilla ei voi olla moraalia. Kenelle hän osoittaa katumuksensa ja mitkä ovat ne synnit, joita hän voi tehdä? (Tämähän ei tarkoita, että ateistinen ihminen käyttäytyisi jumalattomasti. Ihmisyhteisöllä on omat kulttuuriset ja biologiset estonsa ja sääntönsä.)

Toiminnallisesti katuminen on menneisyyteen sijoittuvaa toivomista tai toiveikkuutta. Vain hiuskarvan paksuuden neljännes erottaa tämän harmittelusta, itsesäälistä tai jälkiviisaasta itsevihasta. Jos kerron ystävälleni, että olen käväissyt vieraissa vuoteissa parisuhteeni aikana ja nyt tunnen tunnontuskia, en kadu, vaan odotan vain lohdutusta. Eihän ystävä voi toteuttaa mennyttä toivettani. Tunnustamalla kiristän ystävääni olemaan minulle kanssasyyllinen. Kukapa meistä ei olisi… Kyllähän me kaikki aina joskus… Ei se niin paha juttu ole…

Tietoisesti tehty vääryys kaduttaa, jos siitä saa morkkiksen. Jos ei tule, tehty asia ei ollut väärin tai se ei ollut tietoista. Voisinko katua sitä, että poltin lapsena sormeni kynttilässä? Virheen katuminen on typeryyttä. Väärinteko edellyttää tiedon siitä, mikä on oikein.

Poliittisessa puheessa katumus on pahoittelemista. Alun perin onnettomuuksien ja sotien takia julkituodut pahoittelut ovat lipsuneet myös omien, tietoisesti tehtyjen rikosten retoriseen peittelyyn. Dopingista kiinni jäänyt urheilija tai lahjuksia ottanut poliitikko pahoittelee. Ikään kuin hänen tekemänsä vääryys olisi luonnonvoima. Malli on otettu Atlantin takaa. Tosin amerikkalaisessa diskurssissa puhuttaisiin apologiasta, joka on etymologisesti sanottuna puolustuspuhe, ei anteeksipyyntö.

Puolustuspuheen ja anteeksipyynnön välinen ero on puhujan itseymmärryksessä. Anteeksipyynnön esittää syyllinen, puolustuspuheen syytön. Puheen kohteesta riippuu, onko puolustuspuhe vetoava vai tekninen. Syyllinen voi vedota valamiehistöön. Syytön esittää todistusaineiston ja perustelut tuomarille.

Loppujen lopuksi katuminen on aina ajanhukkaa. Jumala on uskovaisellekin niin kaukana, että Hän katoaa viestinnässä esiintyviin häiriöihin. Armahdus omista synneistä tulee lopulta itseltä ja anteeksianto yhteisöltä.

Rikoksesta tuomitun voi armahtaa presidentti. Katui tai ei.

Vaihtoehtojen lisääntyessä lisääntyvät myös tekemättömät asiat. Olemme itse kukin luonteeltamme, opetetusti tai geneettisesti, suorituskeskeisiä. Niinpä asioiden tekemättömyys ahdistaa. Suorituspaineet kasvavat. Kutsuvat sitä myös kokemusten hakemiseksi. Kuta enemmän mahdollisuuksia, sitä pienempi prosentti niistä varmasti toteutuu.

Ajatellaanpa vaikka suorohommia, kuten Kalle Päätalo sen ilmaisee. Pienessä kylässä voi kahta tytärtä pökkimällä saada lääninsonnin maineen. Toista se on urbaanissa maisemassa. Ja kismittäähän se. Seksielämäni ei vieläkään ole kyllin laajalti tunnustettua, sillä yksistään Helsingissä on sadointuhansin tyttöjä ja poikia, joita en ole edes suudellut sukupuolielimeen. Vaikka kellistäisi joka ilta alleen uuden ihmisen, olisi vuodessa ehtinyt käydä läpi vain 0,02 % Manhattanin väestöstä - puhumattakaan saaren miljoonista turisteista. Lievestuoreella sama määrä vastaisi yli 14 prosenttia kelpo laukaalaisista. Siinäpä vasta roustoomista!

Itsemurhat tehdään keväällä ja kesällä juuri siksi. Talven jälkeen avautuu liikaa ovia, joista pitäisi kaikista käydä. Vittu, kun niin moni tulee vastaan, kuka on se oikea? Missä sitä köyttä…?

Luostari on viimeinen pakopaikka ennen itsemurhaa. Me ihailemme, jos ihailemme, munkkeja heidän kieltäymyksessään. Tosiasiassa askeetikot vain pakenevat omaa heikkouttaan panemalla pään pensaaseen sen sijaan, että nuolisivat sitä. Rasputin oli, jos uskomme Eduard Radzinskia, askeetikon vastakohta. Hän oli seksuaalisuuttaan hallitseva mies, joka kieltäytyi yhdynnöistä, vaikka ja koska kaikki pääkaupungin yläluokan naiset tyrkyttivät itseään hänelle. Ja hän hakeutui tilanteisiin, joissa kiima oli korkeimmillaan. Vain “herkistääkseen” itseään. Mutta hän olikin hullu.

Tappio vai kunniakas vetäytyminen, henkinen Dunckerque. Ahdistusta on vaikea päihittää kuluttamista lisäämällä. Ja jos ei ole Rasputinin karaistua luonnetta, luostari kutsuu.

Suomalaisen tapaluterilaisen munkkipossun kelja on kesämökki. Kun lähimpään naapuriin on kilometri, lähimpään kauppaan kahdeksan ja lähimpään baariin kaksitoista kilometriä, askeesi alkaa hiipiä tarpeeksi lähelle. Sauna ja mökki lämpenee puulla, ruoka valmistuu kaasulla ja valot toimivat aurinkoenergialla. “Mihin menisin tänä lauantaina brunssille ja kenen kanssa” -kysymys vaihtuu halkoliiterireissuksi.

Luolassa heinäsirkkoja popsivasta hermeetikosta on silti matkaa 2000-lukulaiseen suomalaismökkeilijään. Kumpaakaan moittimatta. Mobiilin telekommunikaation ja asfaltoitujen teiden aikana mukavuudet ovat vaivattomasti saatavilla eikä naapurimökin 20-vuotiaan kesävieraan kanssa flirttailua edes haluaisi välttää. Viiniäkin myydään nykyään kätevissä kolmen litran annoksissa.

Avainsana on siis ylenpalttisten vaihtoehtojen karsiminen. Sosiaalisuusvietti pääsee hermolomalle ja aivot joutuvat askaroimaan välillä myös oikeiden kysymysten parissa.

Tämä ei tietenkään ole universaalia käyttäytymistä edes Suomen kokoisessa täivaltiossa. ASPM-geenin 5800 vuotta vanhan mutaation levinneisyyttä maassamme ei liene tutkittu, mutta räjäyttäisikö se suorastaan päätä, jos kävisi ilmi, että se on näillä lakeuksilla suhteellisesti harvinaisempi kuin Skandinaviassa ja Manner-Euroopassa? Se selittäisi kulttuuritekijän lisäksi mökkikulttuuria. Ja sitä, että toiselle Helsinki on ahdistavan pieni tuppukylä, kun taas toinen kaipaa sieltäkin landelle.

Kesämökin paras piirre on silti se, että sieltä pääsee myös kotiin, kaupunkiin.

Suomen kansa ei ole koskaan ollut pahoillaan valitsemansa johdon korruptiosta. Taito ottaa vastaan saunailtoja, konjakkikarahveja ja ruskeita kirjekuoria kertoo, että valittu vallankäyttäjä on kyvykäs ihminen eikä katsele sormi pyllyssä, kun vuorineuvokset mälläävät kansallisomaisuudella. Poliitikko valvoo omia etujaan; hänellä on resursseja valvoa meidän etujamme. Jos kansanedustaja ei saa vedettyä edes omalle kesämökilleen pikitietä, miten hän pystyisi saamaan sen aikaan minun mökilleni?

Keskustapuolue on vanha alkiolainen liberaalipuolue[1], jossa yksityisen talouden hyödyntämistä ei ole koskaan pyritty problematisoimaan. Rahoituspohjan on oltava vahva ja se, mitä ei talonpojilta saada, haetaan yrityksiltä. Tukijoiden löytäminen ei tietenkään ole aivan helppoa, kun Osuuspankin ja SOK:n tapaiset pellervolaiset osuusliikkeetkin ovat jo ajat sitten loikanneet toisten suurten konsernien kintereillä lapioimaan rahaa Kokoomuksen laariin. Onneksi on silti keskisuuria yrityksiä, joilla on halua vaikuttaa asioihin.

Mutta todellakin: vaalirahoituksen järjestäminen maakuntasarjan kärkimiehiltä ei ole mitenkään huonosti junailtu. Palvelusektorin työnantajat kun ovat tunnetusti nuukaa väkeä eikä Tokmannin tai Maskun yhteiskuntasuhdebudjetteja voida edes vitsinä verrata energia- ja vientiyritysten vastaaviin. Tuen kanavoiminen maaseudun elinkeinorakennetta kehittävän järjestön kautta osoittaa lisäksi innovatiivisuutta molemmin puolin. Wikipedian tietojen mukaan Kehittyvien maakuntien Suomen tavoitteena on “ylläpitää Suomen maakuntien vetovoimaisuutta, aktivoida kansalaiskeskustelua ja lisätä äänestysaktiivisuutta”. Kaksi kolmesta, ei ollenkaan huono veto Sukarilta ja Kakkoselta.

Sanonta, jonka mukaan kiinnijääminen on pahempi rikos kuin se, mistä jäädään kiinni, ei täsmälleen ottaen sovi vaalirahoitusskandaaliin. Joskus vuotaminen on ainoa keino viestiä äänestäjälle, että puolue on elossa ja toimii. Vauraan yrittäjän tuki poliitikolle kannattaa tuoda esiin aina silloin tällöin. Se on myös henkistä pääomaa, lainakarismaa. Suomalaiset arvostavat kaikkien muiden ihmisten tavoin omalla työllään vaurastuneita ja inhoavat samaan hengenvetoon poliitikkoja. Toisin sanoen mesenaatti on taiteilijan tärkein työväline. Ei sillä ole väliä, kuka maalaa, vaan sillä, kuka taulut ostaa. Timo Kalli saattoi yrittää jotain tähän suuntaan. Ja sitten tuli ongelma.

Väärin vuodettu. Väärin lahjottu.

Yleisradio on Keskustan käsissä, mutta sen toimittajat eivät. Perinteisesti huonot mediasuhteet alkoivat näkyä nopeasti. Helsingissä ja Tampereella toimittajat ovat lähtökohtaisesti kokoomuslaisia ja vihreitä, jotka inhoavat keskustalaisuutta liki fasistisella tavalla. Osa myös sympatisoi Vasemmistoliittoa ja jotkut yleläiset jopa demareita. Provinssikaupungeissa tilanne on toinen ja jopa pahempi: Keskisuomalainen-konsernin sanomalehdet luulevat edustavansa aitoa keskustalaisuutta, jolloin puoluejohto on kampitettava kerettiläisyyden takia.

Niinpä Keskustan mediapeli ei onnistu. Syntyy kuva tökeröstä lahjonnasta, lihavien öykkäri-isäntien ja Puukko-Sukarin junttivallasta. Selittely-yritykset pahentavat tilannetta. Armeijasta asti on opittu, että “selventäminen” on väline, joka kuuluu lintsarin kalupakkiin. Yksinkertainen kuvio muuttuu jokaisen sivulauseen myötä yhä epäuskottavammaksi. Kansalaiset alkavat epäillä, että poliitikot pitävät heitä niin tyhminä, että mikä tahansa veruke menee läpi. Mielikuvat kabineteissa juonituista sulle-mulle-kaupoista ruohottuvat ja rämettyvät. Poliitikot eivät olekaan enää liike-elämän edustajien kanssa samanarvoisia neuvottelukumppaneita, vaan halpahalleissaan kiinalaista krääsää myyvien nousukkaiden alttiita juoksupoikia. Pääministeri mankumassa puolta kymppitonnia would be -tyttöystävälleen… Ydinvoimalobbarit ja Töölönlahden grynderit kiristelevät hampaitaan ammatillisesta myötähäpeästä.

Ongelma? Se ei ole eettinen, vaan esteettinen. Äänestäjä-kuluttajat Kuusamosta Punavuoreen kiroilevat tapahtumasarjan huonoa muotoilua. Keskustan tyylitaju on hukassa. Aivan kuin hallitusohjelma olisi kirjoitettu Comic Sansilla. Ehkä onkin. Elokuvien ja maailmankirjallisuuden kuvaama Manner-Euroopan tai Yhdysvaltain itärannikon lahjonta on hienostunutta, suomalainen voitelu ainoastaan mautonta. Likaista rahaa. Laatu korvataan määrällä, mutta kun määräkin on niin mitättömän pieni. Kuulemme päissämme, miten Jacques Chirac lukee rakastajattarilleen tuoreinta ranskannosta KMS:n vaalirahoitusskandaalista. He ottavat lisää hyvää ja kallista punaviiniä (jota he eivät itse maksa) ja nauravat pilkallisesti. Suomi-kuva! Suomi-kuva!

Mutta mitä voi odottaa valtioneuvostolta, jota vetää Matti Vanhanen? Tämä, jonka mielestä ravinto on silloin kohdallaan, kun siitä poistetaan tomaatti, sipuli ja juusto.

Rai-rai-rai! Kotimaa kun taakse jäi, siellä lampaat ei voi laiduntaa. Kun Marija Šerifović toi Eurovision laulukilpailun kotimaahansa vuosi sitten, kelpo serbit joutuivat aivan uudenlaiseen pinteeseen.

Jokseenkin kankeasti Jugoslavian hajoamissodista toipunut Serbia on joutunut toistamaan sisällään jatkohajontaa, jota on vauhditettu peräti Nato-maiden pommikampanjan voimin. Tiiviimpikään serbinationalisti ei voi laittaa Kosovon itsenäistymistä tykkänään Yhdysvaltain sionistis-fasistisen aggression piikkiin, mutta eittämättä maan suhteessa “vapaaseen länteen” on trauma poikineen. Eikä auta, että eteläslaavien mentaliteetit ovat muiltakin osin tyypillisen välimerellisiä. Vaikka Serbia olisi elänyt viimeiset sata vuotta yhtä vapaassa demokratiassa kuin naapurinsa (so. muutaman kymmenen vuoden välein toistuvissa sotilasvallankaappauksissa), sen asukkaiden mielipide pohjoismaisista yksilönvapauksista ja seksuaalietiikasta olisi vapaamielisimmissäkin piireissä lähinnä torjuva.

Markkinavetoiset Nato-maat Kreikka ja Turkki ovat hyvä esimerkki siitä, ettei kaikkea suvaitsemattomuutta voi sysätä postkommunistisen siirtymätalouden, rautaesiripun ja Slobodan Miloševićin syyksi. Syvä tapauskonnollisuus (etenkin islamissa ja kreikkalaiskatolilaisuudessa, jotka ovat tapauskontoja an sich) määrittää Kaakkois-Euroopan ja Välimeren rantojen elämänsisältöjä. Ryhmäkuri on tiukka. Pahinta on poikkeava ja ennen kaikkea yksilöllinen promiskuiteetti. Etenkin, jos kuohitsevan himokas katse kohdistuu vapaisiin miehiin. Ovathan erikseen ne, jotka naivat, ja ne, joita naidaan.

Bolševismiin, länsivastaiseen serbinationalismiin, tapauskonnolliseen konservatismiin ja aitouskonnolliseen äärikristillisyyteen kasvaneet serbialaiset joutuivat huomaamaan, että avoimesti lesbo romanitaustainen laulajatar nousi heidän kansalliseksi ikonikseen. (Ja sopii uskoa, että ortodoksit ottavat kansalliset ikonit vakavasti!)

Eikä siinä kaikki. Voiton takia Valkoiseen kaupunkiin saapui tänä vuonna tulvimalla juuri sitä pahinta osastoa. Leimuavan julkeita homoseksuaaleja, kaikkialle tungettelevaa mediaväkeä ja liian niukasti vaatetettuja naisia, joista osa saattoi vieläpä osoittautua sittenkin miehiksi. Ja Israelin edustusjoukkue, jonka kohdalla kiihkoisänmaalliset serbinuorukaiset joutuivat pyörittelemään silmiään vinhasti. Boaz, tummaihoinen androgyynilaulaja telavivilaisine LBGT-kannattajineen… Mihin epäkohtaan näistä kaikista tässä pitäisi ensimmäisenä puuttua?

Vakuudeksi muistettakoon, että Marija Šerifović itse on uskonnollinen serbinationalisti. Suvaitsevaisuuskasvatusta annetaan siis myös lännen suuntaan.

Ja tässä on syy, miksi EBU:lle ja Svante Stockseliukselle pitäisi myöntää Nobelin rauhanpalkinto.

Eurovision laulukilpailu on ainoa instituutio Euroopassa ja maailmassa, joka on kyennyt kanavoimaan kaiken sisäisen ja ulkoisen vihanpidon, naapurikateuden, kieli-, uskonto- ja ideologiariidat sekä kokonaiset sotatilat kilpailuksi siitä, kenen musiikkiryhmä tulkitsee kolmessa minuutissa uskomattomimmalla tavalla mitättömimmän mahdollisen sanoman. Vahva sovinismi (sanan molemmissa yleisissä merkityksissä) taipuu suurkaupunkien homoyhteisöjen miellyttämishaluksi. Niskan päällä ovatkin yhtäkkiä sorretut tai ainakin vieroksutut ryhmät: ulkomaalaiset, nuoret ja seksuaalivähemmistöt. Dima Bilanin voiton takana oli myös se, että Viron, Latvian ja Liettuan oikeudettomat venäläisvähemmistöt pääsivät kokeilemaan taas kerran demokratiaa. Sen luulisi olevan jo sinänsä kannustettava asia.

Kaikki Euroopan ja sen laita-alueiden maat kokoontuvat viisujen aikana yhteen. Tietämys tai ainakin hyvä mielikuva eri maista lisääntyy. Ystäviä haetaan läheltä ja ehkä kauempaakin. Artistit, tukiryhmät ja viisufanit menevät yhtä ennakkoluulottomasti Helsinkiin, Belgradiin ja Moskovaan. “Eurooppalainen kansalaisuus” sikiää ja leviää taiteilijoiden seassa. Poissa on kaikki kyräily ja protestointi. Doping on avointa ja räikeää. Karnevalismi on yletöntä, seksuaalisuus päällekäyvää ja kaikki aseet riisuttuja.

1994. Kuka muistaa? Kikka äänitti albuminsa Ota vaatteet pois. Suomen työttömyysaste oli Eurostatin mukaan 16,6 %. Työllisyysaste oli 62,4 %. Vuoden hahmoja olivat rannikkotykistöstä karannut murhamies Mika Muranen ja poliisin piirittämä, niin ikään murhaaja, Ilpo Larha. Sekä ensimmäinen suoralla kansanvaalilla valittu presidentti, Martti Ahtisaari, joka voitti Elisabeth Rehnin kahdesta syystä: oli mies ja uskovainen.

Ihmiset hakivat Virosta halpaa kinkkua sekä syötäväksi että pantavaksi. Kansallistunnetta rakennettiin vertaamalla köyhää Suomea vieläkin köyhempiin etelä- ja itänaapureihin. Vauras Ahvenanmaa yritti kasvattaa itsenäisyyttään omalla rahayksiköllä, taalerilla.

Mutta laman selkä taittui. Kaikki kävi lyhyessä ajassa. Työllisyys kasvoi, EU-jäsenyys toteutui ja sitten tapahtui jotain suurta.

Keväällä 1995 Suomen jääkiekkomaajoukkue voitti mestaruuden.

Voitonjuhlia ja siihen liittynyttä suursuomalaista uhoa on sittemmin pidetty mauttomuuden huippuna. Talvisodan 105 kunnian päivää, Adolf Ehrnrooth ja Tarton rauhan rajat olivat kaikkien huulilla yhdessä J. Karjalaisen Sankarilaulun kanssa.

Silti – ketä voidaan syyttää huonosta mausta, kun ihmiset alennustilassaan tarttuvat mihin tahansa oljenkorteen saadakseen jotain aihetta omanarvontuntoon? Viisivuotisen alamäen, rakennetyöttömyydeksi vaihtuneen suhdannetyöttömyyden ja velkavankeuden jälkeen heikoinkin signaali kelpaa herättämään toiveikkuutta.

Vieläkin tärkeämpää on huomata, että ne, joita lama ei koskaan omassa elämässään koskettanut, olivat heti – ja ovat yhä, yli kymmenen vuotta myöhemmin – kärkkäimmin kritisoimassa lätkäkullan juhlintaa. Kun sosiaali- ja työvoimaviranomaisten uhkailujen alla vuosikausia eläneet syrjityt syöksyvät kadulle laulamaan Den glider iniä, nämä viranomaiset itse tuhahtelevat, lapsineen ja naapureineen, hyvinhoidettuihin nokkiinsa. Voiko kansakunta enää kaunopuheisemmin jakaantua rahvaaseen ja eliittiin?

1994 on laman ankarin ja viimeinen vuosi. A-virus iskee syksyllä ja kaataa kansaa petiin. Kaamos ja vittumainen talviviima peittävät tyhjentyneet tissibaarit ja kirpputorit. Tautia itselääkitään venäläisellä metanolilla kimpassa vuokratun lähiökaksion nurkassa, kaljakorista ja trukkilavasta tehdyn pöydän ääressä. Itku pyrkii ulos pirtun ja tulehduksen runtelemasta kurkusta. Ja sitten tulee kevät! Se ensimmäinen laman jälkeinen auringonnousu vuonna 1995. Työpaikkoja tarjotaan varovaisesti palveluissa ja teollisuudessa. Matkapuhelimia, tietokoneita ja nettiyhteyksiä alkaa ilmaantua keskiluokkaan. Pilvet väistyvät, talouden trendit kääntyvät nousuun ja korot laskuun. Televisiot laitetaan päälle ja katseet kohdistuvat Globeniin.

Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut nimittäin pidetään Ruotsissa, polkkapossujen ja piparkakkujen maassa. Suomi lähettää kisoihin nuoren joukkueen, jolta ei odoteta liikoja. Se on kuin Suomi itse. Onhan 90-luku ja suurten ikäluokkien lapset kasvavat juuri nyt aikuisuuteen. Enemmänkin. Joukkue on Suomi sellaisena kuin Suomi oikeasti on. Sen nälkäisimmät nuoret ovat vasta täysi-ikäistyneitä Turun Palloseuran pelaajia suoraan venäläisen Vladimir Jurzinovin kiekkoakatemiasta. Kun päävalmentaja on ruotsalainen Curt Lindström, joukkuetta voidaan pitää positiivisena Suomena, joka on Ruotsin ja Venäjän fuusio, ei jakojäännös. Kaikesta nationalistisesta möykästä huolimatta lätkäkulta 1995 tuo suomalaisten tietoon sen tosiasian, että tämä maa nojaa hyvässä ja pahassa molempiin suuriin naapureihinsa.

Jääkiekon MM-voitto osuu täsmällisesti siihen nousuun, joka on juuri alkanut. Se vahvistaa sitä ja vahvistuu itsekin. Kun surkeat suomalaiset juhlivat lätkäkultaa, he juhlivat omaa voittoaan talouslamasta. Siinä ei voi olla mitään pahaa.

Radio paahtuu keittiön ikkunalla. Kesäiset auringonsäteet pommittavat laitteen mustaa muovikuorta. Vast’ikään perustettu Iskelmäradio-niminen kanava lähettää nimensä mukaista musiikkia. On vuosi 2001 ja juuri nyt soitetaan Matin ja Tepon comeback-hitti, Ensimmäinen. Tämä on parasta tiskaamismusiikkia. Puoliso rientää keittiöön parilla askeleella. Seuraa railakas ja kovaääninen musiikkiesitys näkymättömälle yleisölle koko sillä energialla, jota vasta puolitoista vuotta seurustelleella parilla voi olla.

Ja eräänä päivänä Ensimmäinen ei soikaan. Sillä hetkellä käy selväksi, että suhde tähän biisiin ei ollutkaan ironinen. Se oli ihan sitä itseään. Se oli rakkautta.

Perinteinen kotimainen iskelmä ei ole koskaan ollut mitenkään poikkeuksellisen kehnoa musiikkia. Se on yleensä kohtuullisen taidokkaasti tuotettua. Soittajat ovat ammatti-ihmisiä ja viisunikkarit tietävät vallan mainiosti, miten riimit laitetaan jengoilleen.

Silti iskelmän perimmäinen erinomaisuus on musiikin ulkopuolella hämärillä metatasoilla. Kun kuuntelemme Jamppa Tuomisen kappaletta Pikku Merja, mitä kuuntelemme?

Maalta muutti kaupunkiin
myös naapurini Merja
Minuun lähtö sattui niin
mä häntä rakastan

Lapsuudesta saakka kun
ystäväin hän oli mun
Annoimme myös lupauksen:
Ois tiemme yhteinen

Suomalainen molli-iskelmä on aina ensi kuulemalta naurettavaa. Pikku Merja ei tee poikkeusta. Silti jossain vaiheessa kymmenennen kuuntelukerran jälkeen - melodian ja sanojen tartuttua päähän - nauru kuolee huulille.

Timo Hämäläisen säveltämä ja sanoittama Pikku Merja on tehty vuonna 1984. Puhutaan ajasta, jolloin maaltapaon ensimmäinen kausi on jo ohi. Suomalaiset ovat perhe kerrallaan palaamassa Göteborgista uusine Volvoineen. Paniikki on väistymässä ja nyt voidaan tutkia, mitä tuli tehtyä. Lähiöiden, maaseudun ja miehen ahdistus on alkanut avautua. Juha “Watt” Vainion Vanhojapoikia viiksekkäitä on ilmestynyt kaksi vuotta aiemmin.

Vierellein sua kaipaan niin
Mikset vastaa kirjeisiin
Etkö enää muistakaan
sä poikaa korpimaan?

“Salokylän pikku Merja, tule takaisin”, laulaa Jamppa heleällä äänellään, josta hän oli eläessään kuuluisa. Kappale kertoo pohjimmiltaan sen kaikkein perinteisimmän tarinan jonnekin Etelä-Savon ja Pohjois-Karjalan väliin asumaan jääneestä vanhastapojasta. Laulaja on melankolinen tavalla, josta Mika Waltari voisi olla ylpeä. Hän ei haaveile itsetuhosta. Alkoholillakaan ei ole osuutta asiaan. On vain inha kohtalo, etelän kaupunkien loisto, joka houkutteli naapurin kivan tytön pois. Mies ei huuda, vaan puhuu kaipuutaan salaa itsekseen. Mies masturboi. Hän itkee masturboidessaan.

Täällä sinua mä ootan
tuntein lämpimin

Mutta onko Pikku Merja tehty harvenevalle savolaisyleisölle Järvi-Suomen kaskipelloilla? Kappaleen kohdeyleisö taitaakin olla Merja itse. Ja Merjan sukulaiset. Ehkä myös Merjan sulhanen, joka kappaleen ulkopuolella sittenkin otti ja muutti pois Salokylältä. Loppujen lopuksi yleisö olemme me, alkuperäiskaupunkilaiset tai toisen polven suburbaanit.

Suomi-iskelmä on kohonnut metatasolle. Me tarkkailemme kappaletta kuuntelevia pikkumerjoja, vanhempiamme ja maaltamuuttajia tarkkailemassa juuriaan. Me tarkkailemme köyhänä alkoholistina Playa del Inglesissä kuollutta Jamppa Tuomista ja syytöksiä lasten seksuaalisesta ahdistelusta. Nostalgian kohteen ei tarvitse olla olemassa ollakseen totta. Se tekee iskelmämusiikin aitoudesta kaksinkertaista. Tällä musiikilla on jurrinen, kömpelö junttiyleisönsä sekä tätä yleisöä ja sen aitoutta ihaileva postmoderni tarkkailijakunta. Loppujen lopuksi ihailu on sinänsä sitä itseään, silkkaa ihailua.

Pikku Merja on myös erinomainen karaokelaulu.

Uudenkaupungin Lokalahti (497 asukasta) on entinen kunta ja yhä toimiva seurakunta Varsinais-Suomessa. Lokalahtelaiset ovat olleet 1800-luvun loppupuolen talonpoikaispurjehduksen edelläkävijöitä – osin niitä samoja, joista Volter Kilpi kirjoitti Alastalon salissa -teoksessaan ja koko Saaristosarjassa. Suurimmat Lokalahden varveissa rakennetut purjealukset seilasivat kahvia Atlantin yli sujuvasti yli sata vuotta ennen Keihäsmatkoja.

Nyt Lokalahdella syntyminen on nolo asia.

Suomalaista julkista keskustelua rakennetaan Helsingissä. Vaikka – koska – suurin osa toimittajista tai toimistotyönsä ohella blogia pitävistä yliopisto-opetetuista kansalaisista on maalta kotoisin, maaseutua pidetään epäilyttävänä. Maalla, siis Helsingin ulkopuolella, on sanoinkuvaamattomia ihmisiä. Keinosiementäjä on tästä hyvä esimerkki. Jos jompikumpi vanhemmista sattuu olemaan seminologi, se tekee automaattisesti myös lapsesta sopimattoman kaupunkielämään.

Näin sen on oltava, sillä mitenkään muuten ei voida selittää Ilkka Kanervaa käsittelevää keskustelua joukkoviestimissä ja uutiskommenteissa. Miksi vaikkapa Helsingin Sanomat otsikoi Kanervan henkilökuvan sanoilla “keinosiementäjän poika Lokalahdelta“? Koska nuo sanat ovat tiensä löytäneet otsikkoon asti, toimittaja on arvellut niiden olevan vahvasti tätä henkilöä määrittäviä. Ajatellaanko Marskin patsaan katveessa, että pitkälle on päästy noinkin paskoista lähtökohdista? Vai kenties jopa niinkin, että ei mikään ihme, että tuollainen juntti kompuroi isojen poikien pelissä?

Etenkin Turun seudun poliitikkoja kuvaillaan melko usein viestimissä määritteillä, joiden käyttäminen melkein mistä tahansa muusta ihmisryhmästä johtaisi sakkoihin. Asiassa on jotain outoa, etenkin nykyaikana, jolloin ei kuulu olettaa, että syntyperä jotenkin vaikuttaisi henkilön moraaliin. Muun muassa Tarja Halosen helsinkiläisyys ei ole kertaakaan näkynyt Helsingin Sanomain tai Yleisradion otsikoinnissa hänen arvostelukykyään nakertavana ongelmana.

Eli niin kuin Carrie Bradshaw nyt tiivistäisi, jos Sinkkuelämää-sarja olisikin poliittinen ajankohtaisohjelma: Mitä pahaa Lokalahti on tehnyt Sanomatalolle?

Kriisi ei ole koskaan huono asia. Oikein käytettynä siitä seuraa jotain hienoa. Se laukaisee pattitilanteita, rikkoo suman ja tuo uuden järjestyksen. Hippokrates ja Galenos käyttivät sanaa krisis kuvaamaan sairauden käännekohtaa.

Kokoomus on Ilkka Kanervan takia kriisissä, jota se on toivonut koko ajan. Kenties voidaan arvella, että sitä on jopa haettu. Siksi kaappikokoomuslaisten päätoimittajien hellimät mediat rummuttavat Kanerva-kriisiä minkä voivat - ainoana poikkeuksena Hymy-lehden Esko Tulusto, joka kylläkin paukuttaa viidakkorumpua, mutta josta ei saa kokoomuslaista vääntämälläkään.

Miksi kriisi on hyvä?

Mennäänpä iholle. Omassa parisuhteessani, joka alkoi jo viime vuosituhannella (toisin sanoen tiedän, mistä puhun, te epäuskoiset!), on ollut monia isompia ja pienempiä kriisejä. Ne alkavat aina, väistämättä, lukittuneesta riidasta, väärinkäsityksestä tai - jos rehellisiä ollaan - ongelman välttelemisestä. Odotusten, mielikuvien ja todellisuuden ero alkaa kasvaa, kupla alkaa paisua. Sen muodostuminen nähdään, sen syyt voidaan tietää, mutta sitä ei uskalleta puhkaista. Lopulta se on liian suuri hallittavaksi. Kupla puhkeaa räjähtämällä, tulee kriisi. Rinnastukset parisuhteen ja pörssin välillä eivät ole niin etäisiä kuin romanttiset runoilijat ja teknokraattiset taloustieteilijät haluaisivat väittää.

Kriisi kirpaisee, viiltää, raastaa. Ihmiset menettävät kasvonsa ja alkavat kaivella perintökaapista Matsuo-sedän wakizashia tehdäkseen perinteisen seppukun. Epäonnistuminen hävettää samaan aikaan kuin kaiken menettämisen pelko pysäyttää sydämen ja taivaisiin asti rakennettujen odotusten romahtaminen salpaa hengen. Mutta kesken pahimman kivun, ennen kaikkea, jaetaan kortit ja pelimerkit uudestaan. Puhtaalta pöydältä alkaa uusi peli, uusi yritys.

Joissakin perheissä on tapana myös harrastaa “sovintoseksiä”. Niin kivaa kuin sukupuolielinten sisäkkäin sijoittelu onkin, on melko kuvaavaa, että viimeksi tätä ilmausta käyttivät julkisuudessa Jani Sievinen ja Mari Samuelsen. Oikeasti – hyvän kriisin jälkeen osapuolet ovat ehdottomasti liian vereslihalla voidakseen hypätä suoraan sänkyyn paneskelemaan niin kuin ei olisi ikinä oltukaan eri mieltä. Ellei riitely sitten kuulu elimellisenä osana parisuhteeseen - sellaisiakin pariskuntia on.

Politiikassa tätä on paljon. Hyviä kriisejä ja huonoa sovintoseksiä.

Jos kriisi on ymmärretty oikein, Kokoomuksessa kilistellään tällä hetkellä toista viikkoa kuohuvalla. Heille Kanervan julkisuus on silkkaa hunajaa.

Kriisi tulee etenemään tähän tapaan:

1. Ilkka Kanervan tekstiviestit tulevat julkisuuteen jotain reittiä. Niiden sisällöllä ei ole väliä, sillä julkistaminen on sinänsä yksi häpäisyn tapa. Kanerva ryvetetään kunnolla. Toverit haukkuvat. Arkistoista kaivellaan lisää törkyä. Sitä riittääkin paljon, sillä aktiivisena “remonttimiehenä” Kanerva ehti uittaa itsensä syvissä liemissä 70-luvun opiskelija- ja nuorisopolitiikassa sekä Neuvostoliiton suurlähetystössä.
2. Hallituksen kokoomusryhmässä käydyn keskustelun perusteella Ilkka Kanerva päättää erota ulkoministerin paikalta.
3. Kokoomus nostaa ulkoministeriksi a) jonkin nykyisistä ministereistään, b) jonkin nuoren mutta meritoituneen kyvyn tai c) jonkin kolmesta viimeisimmästä puheenjohtajasta ennen Jyrki Kataista. Ulkoministeripelin aikana tuodaan esiin nuoria lahjakkuuksia. Hallitukseen nousee miltei väkisin uusi nimi.
4. Ilkka Kanervalle järjestetään vielä yksi johtajuus jossain urheilujärjestössä tai muussa korkean profiilin luottamusvirassa. Euroopan parlamenttiin ei ole nyt asiaa, sillä vaaleihin on liikaa aikaa. Ja jokin toinen ministerinsalkku olisi vain sitä sovintoseksiä à la Jani ja Mari.

Prosessissa on mukana paljon poliittista termodynamiikkaa, retoristen lämpötilaerojen hyväksikäyttöä. Kun “likainen” Ilkka Kanerva eroaa ulkoministerin tehtävistä, hän samalla tulee “puhdistaneeksi” Kokoomuksen ministeriryhmän ja itse asiassa koko hallituksen. Uusi ulkoministeri (tai muu hallitukseen noussut uusi kyky) näyttää ryvetetyn Kanervan rinnalla jopa yliluonnollisen puhtaalta.

Ilmiö on tuttu muutamien nopeasti hoksaavien julkimoiden kriisiviestinnästä. Aikoinaan SKDL:n Pekka Saarnio otti muiden mukana lahjuksia, jäi kiinni ja tuomittiin. Tunnustamalla tämän julkisesti hänestä tuli “Reilu-Pekka”. Köllinimen etymologia unohtui äkkiä ja maine reiluna säilyi. Hän ymmärsi olla olematta “Lahjus-Pekka”.

Villemarkus Elorinne, erään ammoisen mieskauneuskilpailun voittaja, mukiloi tyttöystäväänsä Arlene Kotalaa. Kun asia tuli julki, hän tuli julki ja tunnusti tekonsa. Vaimonhakkaaja muuttui avoimesti tunteistaan puhuvaksi, rehdiksi mieheksi. Suorastaan Uuden Miehen mallikappaleeksi.

Kokoomukselle tämä puhdistava ero luo nousevia kannatuslukuja juuri sopivasti, kun puolue rekrytoi ehdokkaita kunnallisvaaleihin. Kykypuolueessa tiedetään, että parempaa tilaisuutta ei anneta koskaan. Kriisi on mahdollisuus!

He pääsevät eroon 70-lukulaisesta ja suomettuneesta Kanervasta, jonka suhteet nuoriin naisiin eivät ole läheskään yhtä vaarallisia kuin suhteet edeltävään sukupolveen ja remonttimiesveljiin. He voivat introdusoida julkisuudelle uuden kasvon joko suoraan ulkoministerinä tai ulkoministeriksi siirtyvän riviministerin seuraajana. He saavat mainetta suoraselkäisyydestä ja ryvettymättömyydestä, kun Kanervan likaisuuden rinnalla puolue menettää kaiken rapaisuutensa.

Ilkka Kanerva ei silti menetä tukijoitaan ydinalueillaan, joten hänelle on aivan perusteltua osoittaa jokin kunniallinen ja harmiton jäähdyttelypaikka. Hän joka tapauksessa on saavuttanut poliittisen uransa huipun. Kysymys onkin enää tekninen. Länsi-Suomen läänin maaherra? SLU:n puheenjohtaja? Olympiakomitean jäsen? Onko ritarikuntien kanslerinpestejä vapautumassa?

Mikäli Kokoomus ei ole tyystin kyvytön, puolueessa ymmärretään hyödyntää kriisi. Aivan niin kuin Keskustassa meneteltiin 2003.

Tämä merkintä ei noudata tieteellistä tarkkuutta tai perustu lähteisiin. Väittämät ovat kirjoittajan omia mielipiteitä, joiden taustalla on vankka musta tuntuu -periaate.

Asiaa kysyttiin aiemman blogimerkinnän kommenttiraidalla. Mitä vikaa on siinä, että ihmiset haluavat olla raittiita, reippaita ja uskollisia laillisesti vihityille puolisoilleen? Mitä vikaa siinä on, jos tänä vuonna raittiuden, reippauden ja aviouskollisuuden määrässä on tapahtunut - sanokaamme jokin hatusta vedetty luku - neljän ja puolen prosentin kasvu viimevuotiseen verrattuna?

Arvo Ylpön tiedetään kysyneen samaa vähän toisin sanoin toisesta asiasta: “Mitä pahaa on terveissä lapsissa?”

Kunnollisuus on jo sanana kauhea. Sen painolastiin on niputettu tuolta 1800-luvun lopulta aina McCarthyn kommunistivainoihin jokseenkin kaikki tekosyyt, joiden varjolla lähimmäisen saa raiskata, ampua tai ainakin jättää oman onnensa nojaan, sillä jokainen on oman onnensa seppä. Kunnollinen ihminen saa täydet kansalaisoikeudet ja on lääninherra vähemmän kunnolliselle lähimmäiselleen. Kunnollisuuden toteutuminen kansalaisuudessa ei noudattanut rajoja. Neuvostokansalaista kasvatettiin samanlaisessa moralismien liemessä kuin amerikkalaisia vastineitaan.

Ihminen, minä, sinä, hän, voi olla itsekseen raitis, liikunnallinen ja selibatiaa hipovan monogaaminen. Huom! Tämä on luovuttamaton oikeus. Jokainen saa itse säätää sädekehänsä niin tiukalle kuin haluaa.

Mutta jos ollaan tätä kaikkea ääneen lausutusti ja sille laitetaan otsikoksi olla kunnollinen, me siirrymme pois yksilön omien eettisten valintojen maisemista kohti yhteisön moraalia. Tällöin sädekehän löysääminen muuttuu kielletyksi.

Jos ihminen on kunnollinen keskellä metsää niin, ettei kukaan huomaa sitä, onko hän silloin oikeasti kunnollinen?

Joistakin yhteisötasolla esitetyistä moraaliopeista voi olla vilpittömästi sitä mieltä, että ne ovat hyviä. On ihan jees, ettemme ainakaan aivan kaikki tapa ja pahoinpitele toisiamme. Mutta yleisistä ihmisoikeuksista on vain kukonaskel siihen, että sisäinen puritaani nostaa päätään. Tämä on kalvinismia. Kunnollisuus lähtee yksilöstä, säteilee yksilöstä yhteisöön, alhaalta ylös, vasemmalta oikealle, kunnes joukkoviestimet, puskaradio ja Internet palauttavat sen normeina koko yleisölle. Joka ottaa sen vastaan tyytyväisenä, sillä asiastahan ollaan jo valmiiksi samaa mieltä.

Kunnon kansalainen noudattaa hyviä tapoja. Hän elää ja kuolee terveenä. Hän ja muut hänenkaltaisensa tilaavat lehtiä, joissa kerrotaan yhä uusia tapoja olla kunnollinen. He katsovat myötätuntoa uhkuen televisio-ohjelmia, joissa kuuluisat (sekä tavalliset) ihmiset kertovat, miten heidän avioliittonsa romahtivat, kun puoliso suuteli vierasta henkilöä pikkujouluristeilyllä. He vilkuilevat paheksuen lihavaa naapurinrouvaa, joka tupakoi kuin korsteeni ja vetää perskännit kaksi kertaa viikossa. Tuolleko pitäisi yhteisillä verorahoilla kustantaa vielä maksansiirto ja dialyysihoito?

Kunnollisuuden sivutuote on suvaitsemattomuus kunnottomia kohtaan. Kuta enemmän kunnollisuus lisääntyy, sitä suuremmaksi käy vaara, että kunnottomuutta aletaan pitää isänmaanpetturuutena.

Keskustelin joidenkin vasemmistolaisittain maailmaa tarkastelevien opiskelijapoliitikkojen kanssa. Alkoholia pidettiin siinä porukassa vähän haljuna myrkkynä, josta ei hyvä seuraa. Avasin kolmannen siiderin ja ajattelin, että aina 80-luvulle opiskelijat olivat koko ajan kännissä toistensa seurustelukumppanien sängyissä, mutta saivat silti aikaan muutoksia yhteiskunnassa. Nyt suurin osa punavihreästä yliopistomaailmasta raitistelee minkä voi ja harjoittaa selibaattia tai monogamiaa innolla, josta Opus Dei olisi ylpeä. Mutta mikä on tulos? Vegevaihtoehto leipäjonoon?

Ei raittiudessa mitään pahaa ole, mutta miksi alle 30-vuotiaan pitäisi harjoittaa kansalaiskuntoisuutta? Kuka hänen maksa-arvojaan on mittaamassa ja mitä väliä, vaikka olisikin? Onko 25-vuotiaalla olemassa minkäänlaista syytä mennä naimisiin? Onko kellään?

Lama-Suomessa nousi selvä uusvanhoillinen, uusmoralistinen aalto. Oletettavasti sen perusteltuna kohteena olivat kasinotalous, 80-lukulainen holtittomuus ja pitkät, kosteat lounaat. Lähtölaukaus oli vuosi 1989, jolloin Itä-Euroopan maat kaatoivat rautaesiripun ja Suomessa juhlittiin isänmaallis-russofobisissa merkeissä talvisodan syttymisen 50-vuotisjuhlia. Huipennus oli Adolf Ehrnroothin ympärille kasvanut kultti, jossa hän toimi Suomen Jumalan, marsalkka Mannerheimin profeettana.

Oikeistoaalto ei ollut eikä ole pelkästään Vasemmistoliiton ja SDP:n hiljaisesti kuiskailevan puoluejohdon meriselitys karille ajaneille aatteilleen. Neocon-aatemaailma rantautui Suomeen hämmästyttävän hyvin. Eikä se tarkoita ihmisjoukkojen laajaa liittymistä Kokoomukseen (vaikka niinkin on käynyt), vaan ihmisten sisäisten maailmojen taantumista. Kärjistettynä se tarkoittaa sitä, että 15-vuotias voi vakavissaan kannattaa kuolemanrangaistuksen ottamista käyttöön ja teroittaa erityisesti sitä, että aviorikos tulisi käsitellä giljotiiniasiana.

Moni opiskelija on naimissa. Kansaneläkelaitos suhtautuu heihin samoin kuin kaikkiin muihin yhdessä asuviin eri sukupuolta oleviin ihmisiin. Mitä he voittavat avioliitollaan? Kirkkohäät ja päivä prinsessana? Millaista rakkautta ja sitoutuneisuutta yhteiseen elämiseen ja elämään sellainen on, joka pitää allekirjoittaa ja vakuuttaa ynnä vannoa Jumalan tai maistraatin kasvojen edessä? Eivätkö he tiedä rakastavansa toisiaan, jos siitä ei ole sopimusta?

Moralismia. Kaikkeinvihreimmät (se on yhdyssana) aatteet tai mitä punaisin maailmankuva voivat olla sisällöltään konservatiivis-ahdistavaa umpiporvarillista kypäräpappimeininkiä. Tiukkaan fennoveganismiin sekoittuu juutalais-kristillistä aviouskollisuutta. “Me ei juoda viinaa eikä petetä toisiamme”, sanoo nuoripari ja kokee uskomattoman ihania onnentunteita omasta kieltäymyksestään.

Omassa ei-suvaitsemattomassa ei-kansallismielisessä käpyläläisidyllissään elävä hippikommuuni on loppujen lopuksi vain 50-luvun Kokoomuksen postmoderni haarakonttori.