Mies pikemminkin makasi kuin istui muovisessa puutarhatuolissa. Vaaleat kiharretut hiukset pursuivat baseball-lakin alta ja saivat miehen partoineen näyttämään Dave Stewartin pahalta kaksoisveljeltä. Oman aikansa ilmettä tehostivat Keke Rosbergin kuolematonta tyyliä mukailevat valtavat liukutummennetut aurinkolasit, jotka valuivat poskipäiden yli. Mies oli pukeutunut muhkean sohvan näköiseen kiiltävään vaaleanruskeaan nahkatakkiin. Tiukat siniset farmarihousut pullottivat haaroista ilmentäen pikemminkin taattua hedelmättömyyttä kuin voimakasta erektiota.
Hän kumartui eteenpäin ja sieppasi pöydältä tupakka-askinsa. Metallirannekkeinen Citizen-kello vilahti resoreilla varustetun nahkatakin hihan alta. Seuraavan kerran rannekello näyttäytyi, kun tupakat palasivat pöydälle ja muovinen oluttuoppi imeytyi kouraan. Miehestä huokui pyörryttävä 70-80-luvun vaihteen nostalgia. Ehkä se oli hänen deodoranttinsa.
Kaivoin povitaskustani pikkusikarirasian. Jokseenkin luontevasti onnistuin ottamaan yhden. Sytytin pikkusikarin ikään kuin olisin poltellut näitä peijakkaita koko ikäni. Minusta tuntui, että savuisen 70-luvun ikuisen tervan ja nikotiinin valtakuntaan jämähtänyt mies antoi arvoa elkeelleni.
Hän ei ollut mikään kuka hyvänsä vuosikymmenten vangiksi jäänyt terassijuoppo. Hän oli hemmetin lahjakas terassijuoppo. Ennen kaikkea hän oli loistava videokuvaaja, jollaista yhtiömme tarvitsi kipeästi.
- Mun mielestä se on haastava just siinä epävarmassa moniselitteisyydessään, selitin.
Mies imaisi tupakkaansa. Hän vaikutti jo kyllästyneen puheenaiheeseen, joka koski Alexandre Dumas vanhemman kirjoja ja Monte-Criston kreivin Jumala- ja kostotematiikkaa.
- Ei kukaan lue enää Dumas’ta, hän huomautti happamasti. - Mut on jotenkin osuvaa, et just sä oot kahlannu ne läpi.
Hän osoitti minua rintaan.
- Sussa on tyyliä, hän sammalsi.
- Hä? kysyin. Puheenaihe vaihtui liian nopeasti. Tarkkaavaisuuteni ei ollut enää kirkkaimmillaan, sillä neuvottelu tämän vanhan pierun kanssa oli vaatinut jo kuusi tuopillista kuivaa omenasiideriä.
Hän virnisti. Häneltä puuttui hammas alaleuasta. Yläleuan hammasriviä koristi yksi kultahammas.
- Siis tsiikaa itteäs. Sulla on toi makee pikkutakki. Ja kraka. Sä oot Blues Brothers, mutta väreissä. Niin, sussa on saatana väriä. Ja sisältöä. Ei nykyään enää… Kuule, nyt otetaan Jaloviinaa!
Nyökkäsin tyhmänä. Hän nosti kätensä ilmaan ja ojensi etusormensa suoraksi. Rannekello kimalsi laskevassa alkukesän auringossa.
- Tarjoilija! Hei, tyttö! Kaks yh-den täh-den jallua! mies huikkasi. Hän tavasi erittäin tarkoin kaipaamansa Jaloviinan laadun.
Juomat tulivat pian paluupostissa. Selvästikään tilauksemme ei ollut ainutlaatuinen tässä ravintolassa.
- Täällähän saa hyvää palvelua, sanoin kauniille baariminnalle yrittäen kuulostaa selvältä. Kaivoin lompakosta esiin kovia kokeneen pankkikorttini. - Kirjoita päälle ittelles femma tippiä.
Sivusilmällä näin, että tämän jälkeen ei ollut yhtään epäselvyyksiä kuvaajan palkkaamisen kanssa. Meillä oli yhteisymmärrys. Historian unohtaman maailman tavat olivat voimissaan tässä pöydässä.
- Ystävyydelle, yhteistyölle ja avunannolle! juomakumppanini lausui, tuo paatunut Yhdysvaltain ihailija ja vimmainen antikommunisti.
- Da, mutisin.
Hörppäsimme jallut Pohjanmaan kautta.
- Toi Monte-Cristo… yritin jatkaa.
- Älä saatana enää jauha sitä! hän keskeytti.
Mykistyin hetkeksi. Aloimme olla liian kännissä kummatkin. Rupesin penkomaan kovaa kyytiä humaltuvan mieleni pohjalta neuvotteluiden tuloksia. Ennen kuin kokonaan vaipuisin vastuuttomaan humalatilaan tahtoisin ainakin saada varmuuden sopimuksesta.
Selvitin kurkkuani ja kysyin:
- Niin, no, sitten siitä kuvaushommasta. Eli… tuota… sinulle sopii tämä… öö… juttu?
Mies oli vähällä suuttua.
- Kyllä miehen sanaan pitää luottaa, hän murahti.
- Kättä päälle? kysyin.
- Jos lopetat siihen työasioista puhumisen, niin okei.
Kättelimme. Kuvaaja kohensi aurinkolasejaan ja sanoi asteen pari leppeämmällä äänellä:
- No niin. Otetaan nyt sen kunniaks vielä yhet jallut. Mutta - hei - älä anna sille taas tippiä. Ei saa kato opettaa pahoille tavoille, tiäksä. He-hei, likka hei! Tuos vielä yhet jallut. Yh-den täh-den!
Ilta tuli kohisten ja terassi kylmeni entisestään. Vaikka olin heittänyt päällystakin hartioilleni, palelin kuin chihuahua. Nähtävästi seuralaiseni oli myös kylmissään, sillä hän ehdotti, että siirtyisimme sisätiloihin syömään jotain ravitsevaa.
Ravitseva riisikebab jämäköitti oloani. Hirveä humalatila siirtyi taas odotusasemiin, vähän loitommalle, mutta vain vähän. Siemailin siideriä varovaisesti. Kuvaaja huuhteli omaa tupla-iskenderiään kurkusta alas ties kuinka monennella oluttuopilla. Hänen päihtymyksensä aste tuntui asettautuneen muuttumattomalle vakiokorkeudelle. Niin se on aina vanhoilla juopoilla.
Olin itse vasta annokseni puolivälissä, kun hän laittoi ruokailuvälineensä syrjään ja tilasi jälleen uuden tuopin olutta. Hän katsoi minua pää kallellaan ja päätti sitten pitää puheen:
- Kato, sulla on yks fiba sun linjassa. Ei mitään sellaista, ettei aika korjais. Mut silti. Siis hei, älä ota tätä niinku et mä haukkuisin sua tai jotain…
Minä mumisin suu täynnä jotain hyväksyvää ääntä ja kohautin olkapäitäni.
- No just tota mä tarkotan, hän selitti. - Sanos, onks sua koskaan vedetty turpiin? Silleen tosissaan, matsissa?
Nielaisin vettä liioitellun rauhallisesti. Hullua ei saa ärsyttää. Eikä humalaista.
- Ei ole, vastasin. Varoin liikuttamasta käsiäni puhuessani.
- Ei oo. Ja sen huomaa! Sä varot liikaa. Niinku kaikki, jotka pelkää jotain. Hei, hei, siis emmä aio sua vittu lyödä. Sä pelkäät jo nyt, vaik mä oon ollu koko ajan paikallani. Saatana. Rauhotu. Mä vaan meinaan, et sä yrität vakuuttaa liikaa. Sä pelaat varman päälle. Sä pelkäät, et muut tulee hakkaa sua, jos sä et oo niille mieliksi. Sä oot liian kiva. Mr Niceguy, tiäksä, jeesmies. Sä et pidä tiukkaa linjaa. Äläkä nyt vittu nyökkää!
Nyökkäsin.
- No, ethän sä sille mitään mahda, hän sanoi hetken puhistuaan. - Se on sulla verissä. Kato, jos sä joskus tappelisit, niin sä huomaisit, että vaik se on tuskaa ja perkelettä ja se sattuu niin saatanasti, niin ei se olis sellainen iso juttu kuin sä nyt kuvittelet.
Hän joi lisää olutta ja jatkoi: - Nääs eka turpiinsaanti on just niinku ekan panon peilikuva. Kai sä oot pannu?
Nyökkäsin ja hymyilin toisella suupielellä.
- Äläkä nyt rupee poika irvistelemään. Kato mä tarkotan, et kun eka kerta pukilla on aina paljon enemmän kuin mitä runkatessa pystyi kuvittelemaan, niin eka kerta turpiin on paljon vähemmän, ku mitä ikinä on ajatellu! Jos sä oot nainu muijaa, niin tajuut kyllä mitä kivaa voi ihminen kropallaan antaa. Ja sit kun oot saanu turpaan, niin tajuut senkin, miten vähän kropalla voi tehä pahaa. Tajuuksä? Häh?
Nyökkäsin ja hymähdin.
- Vittu sun kanssa. Mut mä tykkään susta. Sä oot taitava jeesmies. Lähetään huoriin. Nappaa se viina huiviin. Mennään.
Epätoivo hiipi sisikuntaani. Liikaa äijämeininkiä herkälle sielulle. Kohotin käskyä noudattaen siiderin huulilleni, kun muistin kirjallisen lainauksen, joka oli minut pelastava.
Noudattaen urhean d’Artagnanin pätevää esimerkkiä minä sammuin.
Humisevan verenkiertoni läpi kuulin kaksi asiaa, minua ulosheittämään tulevan turkkilaismiehen askeleet ja juttukumppanini ainoan oikean repliikin, joka oli Dumas-sitaatti samasta kohtauksesta:
- Nuoret miehet eivät enää nykyään osaa juoda. Ja tämä on kuitenkin niitä kaikkein parhaita.