Isomunainen ystäväni

1. Post Secret. Taideprojekti, jonka postiosoitteeseen saa lähettää valokuvaamansa, piirtämänsä tai muuten taiteilemansa anonyymin postikortin, joka sisältää jonkin henkilökohtaisen salaisuuden. Tullakseen julkaistuksi salaisuuden on oltava herkullinen, kummallinen tai hyvin kerrottu. Sivustolla esitellään kutakin salaisuuskorttia vain tietty lyhyt ajanjakso, jonka jälkeen kortit vaihtuvat eikä niitä arkistoida sivulle vaan julkaistaan kirjana.

Eräs kiintoisimmista tähänastisista suosikkisalaisuuksistani koski lenkkeilyä. Salaisuuskortissa nuori nainen kertoi, kuinka lenkkeillessään huohottaa korostetun voimakkaasti (ja ehkä inahtelee) ohittaessaan lenkkipolulla kävelevän, yksinäisen miehen. Sillä tapaa mies saa kuulla, minkälaista olisi rakastella ohilenkkeilevää naista. En tiedä, miksi pidän tästä salaisuudesta niin paljon. En ole vielä koskaan kokeillut samaa.

2. Vietto. Vietto-vaatteet on tehty kestävistä, laadukkaista kierrätyskankaista ja leikattu kauniiksi mekoiksi, korkeavyötäröisiksi hameiksi ja takeiksi. Jokainen vaate on uniikki eikä toista samanlaista ole edes toisessa koossa. Vietto-vaatteet ovat kierrätysmateriaalinsa sekä kestävyytensä vuoksi, ekologisia mutteivät näytä ekovaatteilta. Osa printeistä iskee silmää tämän kevään Marc Jacobsille ja kaikissa leikkauksissa on ajatonta popparilookia. Viettoa myy ainakin Goodis sekä Secco Shop.

3. Kaupunkisauna. En ole koskaan ollut suuri saunan ystävä, oikeastaan päinvastoin. En siedä kovaa kuumuutta enkä löylynheiton machokulttuuria (mahdollisimman paljon vettä kiukaalle, mahdollisimman suurella kauhalla ja mahdollisimman usein), enkä etenkään agraarisuomalaista tirkistelyperinnettä nimeltään “sekasauna”. Mielestäni ajatus alastomuudesta “luonnollisuutena” on ajatuksena yhtä lailla kiusallinen. Mikäli se, etten parkkeraa alastonta vartaloani rempseän reippaasti liha läpsähdellen kymmenhenkisen sekasaunaporukan pakaroiden pariin tekee minusta epäluonnollisen, olen sitä mieluusti.

Olin monta vuotta saunomatta, kunnes löysin kaupunkisaunat. Helsingissä ilmeisimpiä kaupunkisaunoja ovat Harjun ja Arlan saunat - itse yksityisemmän saunomisen ystävänä olen erityisen viehtynyt Tin Tin Tangon saunasta. Saunatilan vuokra maksaa 22 euroa/tunti ja saunassa viihtyy miellyttävästi neljä ihmistä. Paikalle voi tilata korillisen juomia sekä kahvilan leipiä tai muita tuotteita. Erityisen ihastuttava on saunan pukuhuonetila, josta aukeaa ikkunan kautta näkymä ihan tavalliselle töölöläiselle sisäpihalle. Tulee rauhallinen, kaupunkilainen, harmoninen olo. Omassa kaupunkisaunassa on täysin legitiimiä saunoa halutessaan pyyhe ympärillä - mikäli paikalla on useamman sukupuolen edustajia, se on jopa toivottavaa. Kaupunkisaunassa saa olla niin estynyt kuin haluaa, luonnollisesti.

4. Kesälukemisto.

Tänä kesänä olen palannut vanhan suosikkini Tim Richardsonin proosaa, semiotiikkaa, sosiologiaa ja sosiaalihistoriaa sekoittavan karkkihistoriikkin pariin. Richardson yhdistelee historiatekstiä havaintoihin jotka liittyvät aikaan ja mentaliteetteihin sosiaalisina asioina, ja pohdiskelee samalla itse, miksi juuri tietyntyyppiset karamellit ovat olleet suosittuja tiettyinä aikoina. Samalla hän maistelee kyseistä karamellia tai suklaata ja kuvailee yksityskohtaisesti sen ominaisuuksia käärepaperin muodosta, grafiikasta ja rapisevuudesta aina jälkimakuun asti. Kirjoittaja tuntee myös karkkihistoriaa kansainvälisesti ja suhtautuu arvostavasti esimerkiksi suomalaiseen salmiakkiin.

Kimberly Witherspoonin ja Peter Meehanin kokoama, toimittama (ja eittämättä osin haamukirjoittama) “How I Learned to Cook” kertoo nelisenkymmentä pientä tarinaa maailman parhaiden kokkien minä-äänellä. Mm. Ferrán Adrià, Pierre Hermé ja Anthony Bourdain kertovat kukin omaan (useimmiten hieman koruttomaan) tyyliinsä, kuinka he oppivat valmistamaan ruokaa. Toiset tarinat ovat kiintoisampia kuin toiset, mutta kullekin tarinalle on etsitty jokin kantava teema tai ajatus, jonka ympärille keittotaidon salat kietoutuvat. Tarinat kastikkeiden keittämisen saloista tuovat veden kielelle, mutta on hieman kiusallista huomata, että kaikkia maailman parhaita kokkeja yhdistää eräs seikka: he kaikki ovat tehneet elämänsä aikana valtavasti töitä. Toivon, että tämä menestystysresepti koskee vain kokkeja, sillä tänä kesänä aion nukahdella iltapäivisin puistoon.

5. Kesälevyt.

Kesä- alkuliitteiset asiat, kuten kesäkirjat ja kesälevyt, toistavat periaatteessa vastustamaani asioiden kesäisiksi markkeeraamisen kaavaa. On totta, että Suomen kesä on lyhyt ja säätiloiltaan vaihteleva, ja että kesän tulo riemastuttaa. Kesäauto, kesäruoka, kesäkissa, kesämusa, kesäheila ja kesämeininki kehystävät vuoden euforisinta aikaa, johon liittyvät myös sellaiset ilmaisulliset ruusunuput kuten arska, grillaus (merkityksessä ihon ruskettaminen), terde ja bixut. Kaikesta tästä iltapäivälehtiretorisesta kesäonnesta huolimatta olen havainnut, että kesä on vuodenaika siinä missä muutkin ja mikäli se on synkkä, se yhtä synkkä kuin muutkin vuodenajat.

On kuitenkin joitakin levyjä, jotka yhdistän erityisesti kesään. Ne eivät ole välttämättä kepeitä, mutta jokin niissä puhuttelee erityisesti vuodenaikana, jolloin luonto kukkii ja ihmiset kaduilla odottavat jokaiselta päivältä elämyksiä. Vuodenaikana, jolloin nukkuminen yöllä on mahdotonta sillä valo tunkeutuu luomien lävitse sisäälle silmiin. Olo on häilyvä, toisinaan onnellinen ja toisinaan onneton, mutta keskimäärin vähemmän turta kuin muina vuodenaikoina.

On päivänselvää, etten ole rakastunut isomunaiseen ystävääni. Viehtynyt kyllä, mutten rakastunut. Se on kai harmillista, jollakin yleisellä rakkauspositivistisella tasolla, mutta myös helpottavaa sillä rakkaus on kaoottinen murhaleikki joka aiheuttaa vuosien mittaisen krapulan. On huomattavasti miellyttävämpää olla ihastunut ja viehtynyt kuin rakastunut. Pidän kepeistä peleistä, leikeistä, kepposista ja nokkeluuksista enemmän kuin päämäärätietoisesta metsästyksestä, raivokkaasta kaksintaistelusta tai maratonjuoksusta. Pidän ajatustyöstä enemmän kuin ruumiillisesta työstä. Pidän hullunkurisesta melodicasta enemmän kuin raskaasta sähkökitarasta. Pidän Henry Milleristä enemmän kuin Hermann Hessestä ja satiirista enemmän kuin maailmantuskasta, kuiskaamisesta enemmän kuin huutamisesta, suklaatryffeleistä enemmän kuin kokolihapihveistä ja shamppanjasta enemmän kuin vodkasta. En ole koskaan lyönyt ketään, mutta sen sijaan olen kutittanut sata kertaa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä harvemmin olen närkästynyt ja sitä useammin huvittunut.

Koska rakkaudesta ilmiönä on kuitenkin niin vaikeaa hankkiutua eroon, suhtaudun siihen ideaalina. Rakkauden ideaali on kaiken kepeyden ja ironian vastakohta, se on raskain mahdollinen tunnetila, eräänlainen äärimmäisten tunteiden kohtaamispiste. Koska rakkaus täydellisessä olemuksessaan on jotakin niin raskasta ja totaalista, se tekee itsensä lähestulkoon mahdottomaksi. En ole koskaan kokenut täydellistä rakkautta. Ja juuri siksi unelmoin täydellisestä rakkaudesta, ainakin toisinaan kun olen tylsistynyt.

Täydellinen rakkaus on sellaista, josta novellisti ja näytelmäkirjailija Gore Vidal (1925-) mielellään kirjoittaa. Maailmankaikkeuden viilein ja kyynisin esseisti on rakastanut yhden kerran, 1930-luvun lopussa, eikä enää koskaan sen jälkeen. Vidalin rakastettu, Jimmie Trimble, kuoli Iwo Jimassa vuonna 1945. Jimmien jälkeen Vidal aloitti elämässään kylmän fyysisen rakkauden kauden ja hänellä sanottiin olleen jo 1960-luvulla yli 1000 rakastajaa. Rakastajien joukkoon kuuluivat mm. Jack Kerouac ja Anaïs Nin, joista jälkimmäinen kirjoitti Vidalista: “Psychologically… he does not know why he cannot love. He moves among men and women of achievement; he was raised into sophistication and into experience with the secret of himself, but the deeper self was secret and lonely”. Mutta se ei ole totta. Gore Vidal rakasti Jimmieta, ja vaikka kuolema kenties täydellisti rakkauden muiston, Gore Vidal rakasti Jimmieta tavalla, jolla ei voi rakastaa enää toiste.

Gore Vidal kuvailee elämänkerrassaan “The Palimpsest” rakkauttaan Jimmieen rinnastamalla tunteensa Platonin “Pidoissa” esittämään sukupuolijärjestelmään. Pitojen dialogissa Platon kertoo Aristofaneen suulla kuinka sukupuolia oli alunperin kahden sijasta kolme: nainen, mies ja naisen ja miehen yhdistelmä hermafrodiitti. Sukupuolten, ja eritoten kaikkivoipan hermafrodiitin, yhtyessä ylimielisiksi Zeus suuttui ja halkaisi sukupuolet kahtia miekallaan. Ihmisistä tuli puolikkaita jotka kaipaavat aina omaa puoliskoaan tunteakseen itsensä kokonaiseksi: hermafrodiitista puolitettu mies kaipaa naista ja nainen miestä, miehestä puolitettu mies miestä ja naisesta puolitettu nainen naista. Löytäessään oman puoliskonsa ihminen kokee tunteen jollaisen olemassaolosta ei aiemmin tiennyt - täydellistymisen, kokonaistumisen tunteen joka valtaa ruumiin ja mielen ja antaa maailmalle sekä olemassaololle tarkoituksen.

Tragedia piilee siinä, etteivät puolikkaat, toisistaan irrotetut kaksosvastinparit, voi koskaan enää yhtyä takaisin toisiinsa. Lähimmäksi tunnetta yhtenevyydestä päästään simulaatiossa eli yhdynnässä, joka tuntuu niin hyvältä että se johtaa parhaimmillaan orgasmiin. Ihmiset eivät kuitenkaan voi enää koskaan tulla kokonaisiksi. Vaikka he etsisivät kaksostaan loputtomiin ja yhtyisivat satoihin kaksoskandidaatteihin, lopullinen täyttymys ei ole mahdollinen. Ihminen on kuolemaansa asti puolikas.

Tästä Gore Vidal ei kuitenkaan puhu vaan on vakuuttunut siitä että Jimmiessä hän tapasi parinsa, oman kaksosensa, jonka jälkeen toista ei enää ole voinut olla. Vidalille kaksonen on sama kuin yan yingille: samanlainen mutta kuitenkin erilainen. Samaa ainetta mutta eri ominaisuuksin. Jimmie oli atleetti, Gore lueskelija. Jimmie oli lihaksikas ja ruskettunut, Gore kalpea ja lihakseton. Silti he ymmärsivät toisiaan paremmin kuin ketään muuta, heidän välillään vallitsi erityinen suhde jota ei voinut kuvailla vaan ainoastaan tuntea. Heidän katseessaan oli jotakin samaa. Heidän naurussaan oli jotakin samaa. He lukivat rivien välistä samat asiat. Oman kaksosen kanssa kaikki on toisin. Jopa haparoiva Goren ja Jimmien homoseksuaalinen ensiyhdyntä tuntui erilaiselta kuin mikään muu sen jälkeen, täydellisemmältä.

Sinänsä tarina kylmästä kyynikosta ja satyyrista, rikkaasta kirjailijailkiöstä (joka mielellään kertoo tarinoita muun muassa siitä kuinka Jackie Kennedy opetti hänen sisarpuoltaan pesemään alapäänsä aviollisten kohtaamisten jälkeen - Gore Vidal rakastaa sievistelylle nauramista) joka kuitenkin rakasti kerran, on klisee. Romantikko josta tuli kyynikko. Rakkaudessa pettynyt Miss Havisham, joka ei koskaan toipunut eikä antanut anteeksi. Ja silti ajatus ideaalisen rakkauden kohtaamisesta viehättää. Jos kerran kohtaa rakkauden, joka on niin kokonaisvaltaista ettei siitä voi koskaan toipua, voiko ulkopuolinen sitä koskaan ymmärtää? Voiko ulkopuolinen nauraa sille ja väittää että se on latteaa? Minä en voi. En ole koskaan tuntenut niin. En ole koskaan tavannut omaa kaksostani.

Pohdin toisinaan, minkälainen hän olisi. Joskus ajattelen häntä iltaisin mennessäni nukkumaan ja hän ilmestyy ajatuksiini varjokuvana. En näe hiusten väriä enkä ihoa enkä silmiä, mutta näen varjon. Ajattelen miltä tuntuisi sulautua omaan kaksoseensa. Hän ymmärtäisi minua täydellisesti ja minä häntä. Olisimme toisissamme kiinni koko ajan, emme poistuisi mielellämme toistemme iholta. Emme käyttäisi vaatteita. Emme ehkä edes tarvitsisi sanoja sillä solumme keskustelisivat keskenään - ne halaisivat toisiaan ja itkisivät jälleennäkemisen riemusta. Meistä tulisi hermafrodiitti, täydellinen naismies jonka puoliskot kadottaisivat itsensä yksilöinä kokonaan. Se olisi eräänlainen vapahdus.

Toisaalta tiedän, että mikäli todellisuudessa tapaisin kaksoseni, poistuisin paikalta. Ja mikäli hän olisi todella kaksoseni, hän tekisi samoin. Me olisimme riittävän parkkiintuneita ymmärtääksemme, ettemme voisi koskaan olla yhtä. Ja että kestääksemme maailmaa meidän olisi parempi opetella elämään yksilöinä. Rakkautemme ei voisi päättyä onnellisesti sillä kehomme eivät voisi sulautua toisiinsa koskaan kokonaan. Tragedia odottaisi joka tapauksessa nurkan takana. Me molemmat tietäisimme, että meille sopii paremmin yksinäisyys tai kumppanuus toisen, ei-kaksosen kanssa. Me ajattelisimme molemmat (sanomatta sitä ääneen, mutta tietäisimme kenties myös toisen ajattelevan niin) Foucaultia, jonka ohjeen mukaan “when you feel an overwhelming influence, try to open a window”. Jos tekee musiikkia, kirjoittaa tai filosofoi hullaantuneena toisen vaikutuksesta, lopputulos on ankea ja kopioiva pannukakku. Jos rakastaa hullaantuneena ykseydestä, lopputulos on ankea ja kopioiva pannukakku. Kahdesta ei voi tulla yhtä vaan yhden on oltava yksi voidakseen olla, kenties, kumppani.

Silti, mikäli Platon on sukupuoliteoriassaan oikeassa, ihmiskunnan suurimmaksi haasteeksi muodostuu eräänlaisen syntyperäisen puolinaisuuden ja mal d’êtren ohella vaikeus hyväksyä erilaisuutta. Erilaisuuden hyväksyminen on päällisin puolin mahdollista, mutta voimmeko koskaan, todella, hyväksyä toista ja toiseutta? Voinko koskaan todella tuntea samuutta suhteessa uusnatsiin, venäläiseen painijaan, George W. Bushiin tai iranilaiseen imaamiin? Muutakin samuutta kuin sen, että me olemme ihmisapinoiden heimoon kuuluva eläinlaji joka koostuu noin 100 biljoonasta solusta ja 70-prosenttisesti vedestä? En ole varma. Olen joskus yrittänyt, mutten ole varma. En tunne samuutta edes suhteessa äitiini, joten rima olisi asetettava kenties matalammalle. Varma olen vain siitä, että jälleen tänä iltana mennessäni nukkumaan näen kaksoseni varjon, luomieni alla, se tulee ja katoaa ja sitten nukahdan yksin, olinpa peiton alla yksin tai jonkun kanssa.

1. Sunday at Devil Dirt. Isobel Campbell ja Mark Lanegan laulavat suloisesti, haikeasti, pehmeästi, ja karheasti verestä, rakkaudesta, lähdöstä ja vapahduksesta. Sunday at Devil Dirt sopii kesäiltoihin ja niihin hetkiin joina pieni sielullinen kipu tuntuu houkuttelevammalta kuin täydellinen kivuttomuus. Jos kesä on kaunis, useimmat illat ovat sellaisia iltoja.

2. Jäätelösooda. 50-lukulainen sulo ja kaikkien aikojen ihanin retrojäätelöannos. Koska niin harva helsinkiläinen kahvila tarjoaa jäätelösoodaa, on toimittava itse. Jäätelösoodan suhteen hyvä sääntö on pitää toinen ainesosa yksinkertaisena ja leikitellä toisella. Tavallinen vanilja-, mansikka-, tai mustikkajäätelö saa uuden elämän yhdistyessään vaniljakolaan, veriappelsiinilimonadiin, sitruunasoodaan tai päärynälimonadiin. A propos, onneksi on jo melkein kesä ja voi taas juoda pussilimonadia puistossa.

3. Frambois. Macaroneistaan ja valkosuklaamousse-leivoksistaan tunnettu ranskalainen konditoria avaa liikkeen Keskuskadun WTC Plazaan. Kuinka niin ankeaan paikkaan voi tulla jotakin niin ihanaa? Ajattelen öisin Framboisin vadelmamacaroneja, piehtaroin sängyssäni enkä saa unta. Kuvassa Framboisin Imperial-tuorejuustovaahtokakku.

4. Saimaa. Kun Paola Suhosen Kermansavelle suunnittelema Saimaa-astiasto ilmestyi, Sami Sykkö bloggasi aiheesta nokkelasti otsikolla “Paola Suhosen posliini” ja totesi astiaston olevan kaunis mutta kaipasi sille kiillon sijasta mattapintaa. Kun näin Saimaa-astiat maaliskuussa ensimmäisen kerran, olin samaa mieltä. Kiilto tuntui taistelevan hailakkaa luonnonväriä vastaan ja tuntui siltä, kuin kiilto veisi astioista niiden luonnollisen, hieman vetisen melankolian. Nyt kun olen käyttänyt Saimaa-astioita useamman kuukauden, olen muuttanut mieltäni. Kun keväinen auringonsäde osuu ikkunasta kahvikupin perhosnystyjen pintaan, perhonen herää melkein eloon. Harmaa ja vedenvihreä, jotka talvella keinovalossa näyttivät kauniilta mutta kuolleilta, näyttävät nyt kesäisiltä ja kiiltelevät auringossa muistuttaen järven pintaa. Kaikista eri värivaihtoehdoista sekoitettu Saimaa on ehkäpä kaunein astiasto, jonka olen koskaan omistanut.

5. Peltolan jäätelöt. Kotimaisia Peltolan jäätelöitä saa ainakin pieninä määrinä Sis Delistä ja suurempina Hakaniemen hallista sekä vuoden 2008 aikana enenevässä määrin myös ruokakaupoista. Makuyhdistelmät hämmentävät: nokkosjäätelö, porkkanajäätelö, kuusenkerkkäjäätelö, tyrnijäätelö…aurajuustojäätelön taidan itse jättää joka tapauksessa väliin.

On Eurooppa-päivän vastainen yö. Tarkoitukseni oli kirjoittaa jotakin Euroopasta ja eurooppalaisuudesta, mutta se jäi kiireiden vuoksi toiveeksi. Luin hiljattain Horatiuksen oodin Euroopalle englanniksi (en löytänyt suomennosta sillä en ehtinyt tänään kirjastoon) ja se hohkasi kauneimman mantereen onnea ja kipua:

…

You know how black
The Adriatic can be, and what can go wrong
Even when lapyx the favoring West Wind blows.
O rather may our enemies’ wives and children
Experience the unexpected gales
The South Wind brings upon them, the roaring of
The blackening waters, the sound of the pounding surf
Shaking the beaches. Thus it was for Europa,
Entrusting the safety of her snow-white body

Europa wept. Quite suddenly, there stood Venus,
Heartlessly laughing and laughing, and with her her son,
With his bow unstrung, and when Venus had laughed enough
She said, “Dry up your tears and quell your rage
When the bull presents its horns for you to break.
Europa, you are the bride of Jupiter.
Learn how to bear your great good fortune, for
A region of the world is named for you.”

Eurooppa-polo on onnekas ja silti onneton, Eurooppa on saanut kaiken ja itkee silti. Tunnistan siinä hieman itseäni. Toisaalta Euroopassa on itketty aina, luvan kera. Mielestäni tässä on suurin henkinen ero suhteessa Euroopasta poismuuttaneisiin. Katselin hiljattain YLE Teemalta sellaista arkkitehtuuriohjelmaa, jossa newyorkilaisilta ohikulkijoilta kysyttiin, mitä WTC:n raunioille tulisi tehdä. Eräs pankkiirinoloinen ohikulkija vastasi: tornit on pystytettävä uudestaan. Pilvenpiirtäjät symboloivat kapitalismia ja niiden uudelleenpystyttäminen amerikkalaisuutta: sitä ettei masennuta eikä anneta periksi vaan pyyhitään kyyneleet ja jatketaan hymyillen, täynnä energiaa. Mikäli toiseutta ajatellaan Carl Schmittin teesin mukaisesti - jotta valtio tai poliittinen yhteisö voi olla, se vaatii itselleen toisen - uudelle mantereelle muuttaneiden sisäinen maailma muodostaa selkeimmän toiseuden suhteessa eurooppalaisuuteen sellaisena kuin minä sen ymmärrän toukokuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 2008 Anno Domini. Eurooppa elää olemisensa kivusta ja surullisesta henkilöhistoriastaan, mutta on toisaalta sen vuoksi kaikkein viisain. (On toki myös hyvin eurooppalaista ajatella, että synkeämielisyys ja raskassydämisyys saattaisivat viitata karttuneeseen tietoon ja viisauteen.)

Itselleni eurooppalaisuus merkitsee myös valveutuneisuutta ympäristön suhteen sekä ymmärrystä siitä, että ympäristöturvallisuus on turvallisuuden alalajina yhtä merkittävä kuin sotilaallinen turvallisuus. Euroopassa Kioton pöytäkirjan ei ole koskaan katsottu vaarantavan talouskasvua tai vievän työpaikkoja tai tarjoavan kilpailuetua nopean talouskasvun maille. Tässäkin suhteessa Yhdysvallat on omalle Euroopalleni kaikkein merkityksellisin toinen.

Kysyin isomunaiselta ystävältäni, mikä tekee hänestä eurooppalaisen. Hän vastasi: usko sosiaaliseen tasa-arvoon. Me kävelimme Aleksanterinkadulla ja yhtäkkiä vieressämme istui polvillaan romanikerjäläinen. Me katsoimme toisiamme emmekä tienneet mitä tehdä. Isomunaisen ystäväni katseessa oli hieman ironiaa (hän oli juuri lohkaisemaisillaan jonkin itseironisen vitsin), hieman neuvottomuutta ja hieman surua. Olisin halunnut painautua häntä vasten ja jäädä siihen kiinni kuin Euraasian mannerlaatta Pohjois-Amerikkaan. Ne ovat englanniksi “tectonic plates”. Mannerlaatat liikkuvat, niiden energianlähde on maan vaipassa tapahtuvat konvektiovirtaukset. Liikkuessaan ne aiheuttavat maanjäristyksiä ja tulivuoritoimintaa, ja kaiken kukkuraksi molemmat yhdistyvät metaforina seksuaalisuuteen. Ihmiset ovat kuin mannerlaatat, kolahtelevat toisiaan vasten ja painuvat toisiinsa ja taas etääntyvät. Euroopassa on aina harrastettu epämääräisiä metaforia. Esimerkiksi Odysseuksen purjehdus maailman toiselle puolelle, elämä matkana…olen toisinaan kiusallisessa määrin samanlainen kuin esiäitini ja esi-isäni.

Mikä tekee teistä eurooppalaisia? Kertokaa. Vastaajien kesken arvotaan kupillinen italialaista kahvia.

1. Geishameikkipussit. Makee Design tekee vanhoista karkkipapereista meikkipusseja, laukkuja ja avaimenperiä. Pakkausten kierrättäminen laukuiksi ei sinänsä ole uusi ajatus, mutta en ole koskaan aiemmin nähnyt Geisha-paperia arvoisessaan roolissa. Geishaa kauniimpaa karkkipaperia tuskin on! Myös esimerkiksi Fazerin suklaalevyt ja lakritsiset jäätelökääret ovat löytäneet tiensä meikkipusseiksi. Helsingissä geishaunelmia myy esimerkiksi Laivurinrinteen Goodis sekä Hämeentien Grape Station.

2. Tokio Bar @ Fleminginkatu 13. Tarjolla myös Gyosain toimittamaa sushia.

3. www.domestic.fr ja surrealististen seinätarrojen suloinen wonderland. Jos haluat seinällesi astronautin, leivonnaisia tai esimerkiksi villakoiran, on tullut aika toimia. Tarjolla esimerkiksi Kustaa Saksen, Jeremy Scottin ja Eboyn töitä.

4. Pelmenit. Kustaankadun pikamatkalla Ukrainaan ja 80-luvun estetiikkaan tarjoillaan liha- ja sienipelmenejä, liha- sekä kasvisblinejä ja seljankaa hintaan kuusi euroa. Ilmapiiri on 2000-luvun turmelematon ja viipyilevä. Toistaiseksi en ole kuullut kenenkään poistuvan Pelmenit-ravintolasta tyytymättömänä.

5. Free Cone Day 29.4. Kerran vuodessa on syytä viettää päivä, jonka aikana ei nauti muuta kuin jäätelöä. Makusuositus: New York Super Fudge Chunk.

Vaikka kuinka vakuuttelisin, tiedän, ettei kukaan todellisuudessa usko etten ole katkera, kun kerron, etten pidä onnellisuudesta. Yritän pehmentää kantaani toteamalla etten toki pidä myöskään onnettomuudesta tai synkeämielisyydestä; en ole teinigootti eikä onnellisuudesta pitämättömyyteni ole tapa, jolla selitän omaa alakuloisuuttani itselleni tai maailmalle parhain päin. Päinvastoin, oikeastaan. Olen ollut viime aikoina jopa huolestuttavassa määrin hyväntuulinen. Sen sijaan ajatus onnellisuudesta menestyksen mittarina, self help -kirjallisuuden ja psykomedikalisaation edustama onnellisuusfasismi, herättelee seppukuviettiäni koiranunestaan. Tätäkään ei tosin pidä ymmärtää väärin. En inhoa ainoastaan jotakin abstraktia amerikkalaisperäistä onnellisuuspakkoa, johon liittyy onnellisuuskirjallisuus, Dr. Phil ja mielialalääkkeitä myyvät globaalit lääkeyhtiöt - jotakin iljettävää mutta onneksi, pohjimmiltaan, valtameren toisella puolella asuvaa. Ei. Vierastan onnellisuutta kokonaisuudessaan, myös sen eurooppalaisena, pidättäytyvämpänä versiona. Vastustan ajatusta jatkuvasta onnellisuudesta. Onnellisuus ei ole hedelmällinen, uutta rakentava tila.

Mikäli onnellisuus ymmärretään perustavanlaatuisena tyytyväisyytenä elämään tai vastoinkäymisten poissaolona, onnellisuutta voidaan pitää jopa yhteiskunnallisesti vaarallisena tavoitteena. Tyytyväisyys merkitsee passiivisuutta, ja passiivisuus merkitsee alistumista. Vierastan tämän vuoksi myös tapaa, jolla sosiaalisessa elämässä yksilöistä tehdään yhteiskunnallisia statusarvioita onnellisuusvaikutelman perustella. “Anna vaikuttaa onnelliselta sen Jannensa kanssa, kiva että Annallakin menee viimein hyvin” tarkoittaa samaa kuin “Anna on onneksi viimein normaali, nyt se löytää varmaan työpaikankin ja sitä kehtaa kutsua illanistujaisiin” eli “Anna ei pyristele vaan on tyytyväinen” eli “Anna on yhteiskuntakelpoinen”. Onnellisuusfasistisessa maailmassa onnellisuus merkitsee menestymistä elämässä, ja menestyksen eteen on tehtävä töitä. Masennus on välikausi, voimien keräämisen kausi, jonka aikana ponnistellaan protestanttishenkisesti hartiavoimin parantumisen eteen. Narratiivin lopussa odottaa palkinto, loppuhuipennus: onnellisuus, menestys, uusi työpaikka, uusi parisuhde ja tyytyväisyys, onnellisuustyön loppu.

Onnellisuus ei ole ainoastaan Zeitgeistissa elävä sosiaalinen normi, vaan sen ensisijaisuus onnettomuuteen nähden on istutettu kieleen. Suomen kielessä “onneton” ei merkitse ainoastaan ei-onnellista, vaan myös “huonoa”. Sama koskee “surkeaa”, jonka johdannainen “surkimus” ei suinkaan viittaa ensisijaisesti ihmiseen, jolla on surku. Englannin kielessä “miserable” merkitsee paitsi onnetonta ja surkeaa, myös epäonnistunutta ja naurettavaa (“a miserable jerk”, “a miserable liar”). Voidaan pohtia myös sitä, miksi adjektiivilla “katkera” on lähtökohtaisesti niin negatiivinen klangi. Jokainen, joka on joskus kokenut vääryyttä tai pettymystä, on kokenut myös hitusen katkeruutta. Katkeruus on epämiellyttävä tunne, tukahdutetusta surusta ja vihasta jalostettu kokemus, joka auttaa tuntemaan empatiaa muita kohtaan, jotka kokevat vääryyttä. Niin kauan kuin katkeruus ei tarkoita piilevää vihaa, hyppysellinen katkeruutta maustaa psyykettä kuin suola. Se nostaa sieltä esiin ymmärryksen. Ja toki, kuten suola, liiallisena annoksena katkeruus kätkee alleen kaiken muun ja tekee kokonaisuudesta pahanmakuisen.

Harmonisen onnellisuuden poissaolo on tila, joka kannustaa toimintaan. Toisaalta vakava masentuneisuus lamaannuttaa ja estää toimimasta. Eric G. Wilson luotaa toiminnan ja mielialan välistä suhdetta onnellisuudenvastaisessa pamfletissaan Against Happiness: In Praise of Melancholy, ja käy sosiologiseen taistoon amerikkalaista onnellisuuskirjallisuutta, hymyilevää televisiojulkisuutta ja elämää koskevia käsityksiä vastaan. Wilson toteaa, ja vapauttaa samalla melankoliset sisarensa ja veljensä ympäri maailmaa:

“Let’s be serious: Life, in any form, is terribly and irredeemably hard. … My basic instinct is toward melancholia — a state I must nourish. In fostering my essential nature, I’m trying to live according to what I see as my deep calling. Granted, it’s difficult at times to hold hard to this vocation, this labor in the fields of sadness. But I realize somewhere in the core of my bones that I was born to the blues.”

Wilsonin keskeisin väite on: onnellisuus ei ole hyve. Onnellisuus on yhteiskunnallinen normi, joka on muokattavissa toiseksi. Onnellisuuden vaatimuksesta on mahdollista päästä eroon. Onnellisuus ei ennakoi kausaalisesti menestystä, laadukkaita sosiaalisia suhteita, aineellista tuottoisuutta tai sielullista syvyyttä. Onnellisuuskirjat, lääkkeet ja psykologinen hoito eivät ole pakollista työtä, joka 2000-lukulaisen yksilön on käytävä läpi tullakseen norminmukaiseksi ihmiseksi, hyväksytyksi ja kunnioitetuksi yhteisönsä jäseneksi. Päin vastoin - melankolia, vaihtelevat mielialat ja kohtuullisessa määrin jopa onnettomuus toimivat generaattorina muutokselle. Muutoksenhalu taas on edellytys inhimilliselle toiminnalle ja ihmisen maailmaa muokkaavalle tehtävälle, se on eräänlainen kaiken ihmisenä olemisen primus motor. Tässä on nähtävissä viitteitä Hannah Arendtin Vita activaan ja ajatukseen siitä että ihminen muokkaa maailmaansa aktiivisesti, seuraaville sukupolville katsottavaksi ja koettavaksi, heille joita emme vielä tunne, ja tekee samalla oman olemassaolonsa merkitykselliseksi. Jos emme tekisi mitään, jos emme haluaisi muuttaa mitään, mitä merkitystä lyhyellä kärsimyksen ja säryn kuorruttamalla eksistenssillä olisi? Elämästä ei jäisi jäljelle mitään. Pelkkä seuraavalle sukupolvelle siirtyvä olemassaolon kipu.

Voidaan tietysti ajatella, että onnellisuuden pakko on yhteiskunnallisen tuottamisen ja toimeliaisuuden kannalta nimenomaan funktionaalista - ihmiset kuluttavat, tekevät työtä, pariutuvat, lisääntyvät ja lopulta kuolevat tavoitellessaan onnellisuutta, joka ei koskaan ole todella mahdollista. Tästä tietoiseksi tuleminen ei tarkoita muuttumista Buddhaksi tai täydellistä emansipoitumista onnellisuuden toiveesta. Sen sijaan se auttaa ymmärtämään niitä sosiaalisen elämän, kuluttamisen ja yhteiskunnallisen olemisen tapoja ja pakkoja, jotka perustuvat onnellisuusimperatiiville. Koska onnellisuuden tavoittelu aiheuttaa usein vain lisää onnettomuutta, se voi toimia myös psykologisesti helpottavana tietoisuutena. On ihan ok, että menee huonosti. Sillä ei ole suoraa yhteyttä menestykseen, tuotteliaisuuteen, yhteiskunnalliseen asemaan tai sosiaalisten suhteiden laatuun. Abraham Lincolnilla meni psyykkisesti huonosti. Boris Jeltsinillä meni psyykkisesti huonosti. Winston Churchill oppi ajan kanssa elämään kliinisen depressionsa, “mustan koiran” (black dog) kanssa, mutta vaikka Churchill veti Jaltalla Oderin-Neissen linjaa ja toimi eurooppalaisten yhteismarkkinoiden ja unionin ideologisena isänä, hän oli vuosikymmenien ajan kroonisesti alakuloinen.

Onnellisuudenvastustaja Eric G. Wilson käyttää empiirisenä todistusaineistonaan 1900-luvun poliitikkojen sijasta kirjailijoita ja runoilijoita, ennen kaikkea John Keatsia (1795-1821). Keatsin elämä on onnellisuuden ja tuotteliaisuuden kannalta erinomainen esimerkki - onnettomuuden, kuoleman ja surun kalvamalle runoilijalle “onnellisuuden” tavoitteleminen kun olisi ollut kelvoton vitsi. Keats menetti jo varhain koko perheensä kuolemalle: isä kuoli tapaturmaisesti, äiti tuberkuloosiin ja veli muihin tauteihin. Keats itse tiesi jo 25-vuotiaana kuolevansa pian, mikä oli ikävä asiaintila eritoten siksi, että hän oli tavannut hiljattain Fanny Brawnen, elämänsä suuren rakkauden, ja mennyt tämän kanssa kihloihin.

Keatsin tarina saisi kenet tahansa pyörryksiin vihasta olemassaoloa kohtaan - nuori lahjakas runoilija, kaikki mennyt päin helvettiä paitsi runot ja rakkaus, ja sitten nekin viedään pois ennen kuin runoilija ehtii tuotteliaimpaan ikäänsä ja rakkaus saa täyttymyksensä… Mutta tämä ei ole kertomus John Keatsin urheudesta. Eikä siitä, kuinka Keats ei katkeroitunut vaan säilytti optisminsa (minkä optimismin?), ei, Keatsin esimerkki osoittaa ainoastaan sen, kuinka onnettomuus, tuska ja suru voivat synnyttää jotakin sellaista, mikä on mahdollista vain kärsimyksen kautta, ei työstämällä sitä onnellisuudeksi vaan tutkimalla sitä, katselemalla sitä läheltä ja kaukaa ja suhtautumalla siihen avoimin mielin. Melankoliassa ei ole pohjimmiltaan mitään vikaa.

Wilson osoittaa kirjassaan, kuinka John Keatsin koko tuotanto, samoin kuin Keats ihmisenä, sellaisena kuin me hänet tunnemme, ammentaa melankoliasta tuottavana voimana. Keatsille melankolia oli elämän keskeisin sisältö ja tummat mielialat ärsykkeitä, jotka kiihottivat älyä ja mielikuvitusta. Vuonna 1819 julkaistussa runossa “Oodi melankolialle” Keats kiteyttää surun idean. Ilo edellyttää surua, muutos kauniimpaan edellyttää rumaa, ja kauneus, voidakseen olla kauneutta, on luonteeltaan kuolevaa ja katoavaa. Wilson kirjoittaa Keatsista:

In his 1819 “Ode on Melancholy,” he (Keats) urges us not to alleviate our blues with befuddling chemicals, seek escape through suicide, or “drown the wakeful anguish of the soul.” Remaining conscious of our dark moods, we might fall into a “melancholy fit,” a deep experience of life’s transience but also of its beauty. This melancholy fit is a mixed affair. It falls from heaven “like a weeping cloud,/That fosters the droop-headed flowers all.” But it also brings rain and nourishment. Indeed, this cloud “hides the green hill in an April shroud.”

Keatsin maailmassa onnellisuuden imperatiivi olisi ollut paitsi brutaali, myös väkivaltainen. Elämä on tehty hienovaraisesta kudoksesta. Se on herkkää ja vaihtelevaa, eikä sitä voi pakottaa onnellisuudeksi tai menestykseksi, sillä elämä ei ole kone. Oikeastaan elämä on täydellisen ei-moderni ilmiö, se pakenee lähes kaikkea säännönmukaisuutta vaikka noudattaakin positivistisia luonnonlakeja. Olemassaolo on mysteeri, muttei sitäkään säännönmukaisesti. Moderni ahdistus perustuu hallitsemattomuuteen, mikä on tietenkin ironinen paradoksi sillä hallitsemattomuus on modernin elämän, sellaisena kuin me sen tunnemme, ainoa lainalaisuus. Mutta minä en tätä toki keksinyt, eikä Wilson, eikä edes Keats. Joku saattoi aavistaa sen jopa ennen Siddharta Gautamaa.

Eräänä yönä me istumme isomunaisen ystäväni kanssa asunnossani, sängyllä, ja juomme viiniä. Hän istuu sängyn toisessa päädyssä ja minä toisessa päädyssä. Yöpöydälläni, hänen päädyssään, on Keatsin runoja. Radiossa soi vanha Smiths. “Keats and Yeats are on your side”, sanon, ja hän virnistää väsyneesti. En haluaisi ottaa Keatsia puheeksi, sillä on olemassa riski, että hän ymmärtäisi kaiken väärin. Joutuisin aloittamaan selittelemällä: “en ole synkistelijä enkä katkera…”, “en aliarvioi masennusta tai väitä että mielialalääkkeistä tai terapiasta pitäisi luopua…”, “en ihannoi masennusta, tässä on nyt kyse eri asiasta…” Lopulta hän nauraisi. Hän nauraa aina Morrisseyllekin, joka on hänen mielestään niin synkkä että se on melkein jo vitsi. Sitten hän nauraisi minulle, ja punastuisin, minkä jälkeen sanoisin jotakin sarkastista, mutta todellisuudessa loukkaantuisin sydänjuuriani myöten, salaa.

Pahinta on, etten saa kerrottua hänelle että pelkään olevani vakavasti sairas. Hän menisi hämilleen sellaisesta tiedosta, koteloituisi ja vaikenisi kotelonsa sisällä. Olisi sanottava jotakin leikkisää, mutta se olisi mahdotonta. Suustani alkaa pulpahdella sanoja (en itsekään ymmärrä mitä yritän sanoa): “Olen kyllä Keatsin kanssa samaa mieltä siitä, että melankolia voi olla luovaa, silloin kun se ei ole kliinistä, täysin lohdutonta ja kuolemaorientoitunutta. Alakulo voi myös aaltoilla, synkistä elämänlopun hetkistä hieman siedettävämpiin hetkiin, jolloin tilannetta voi pohdiskella hetken aikaa ja ottaa happea ennen seuraavaa hyökyaaltoa, joka vie taas syvyyksiin…” mutta sitten hän tulee lähemmäs sängyllä, laittaa kädet ympärilleni ja suutelee poskeani, ja minä alan itkeä. Pyyhin nenääni hihanvarteen ja ajattelen: jos jostain asiasta olen onnellinen niin olen onnellinen siitä, ettei ole pakko olla onnellinen. Mutta sitä en sano ääneen, sillä silloin hän päästäisi irti.

Kontribuoin välittömästi kunhan blogini jumitus lakkaa. In the meanwhile, maanantaille sopiva hittiraita, jossa esiintyy suloinen Bob Geldof (en aiemmin tiennyt, että edellä mainitut kolme sanaa voisi yhdistää toisiinsa, mutta, oh well).