Kysy Henrikiltä

Moikka! Henrikki-setä on ehtinyt viettämään tässä hieman kesälomaakin ja ihmetellyt maailmaa avoimin silmin. Niin paljon kysymyksiä, niin paljon vastauksia.  Vastausfrekvenssini kiihtynee tässä syssymmällä, pysykää kanavalla! 

Nimimerkki mika kysyy: “Kumpi antaa, mies vai nainen? Kaiken tasa-arvon nimissä.”

Henrikin vastaus: Arvon mika, tähän ei tarvitse kaivaa vastausta kovinkaan syvältä. Kyse ei niinkään ole tasa-arvosta per sé, vaan karmasta. Jos antaa, saa. Täten molempien sukupuolten tulisi antaa. Ja he antavatkin. Miehet antavat sotakirjallisuutta isilleen, ilmakivääreitä pojilleen, leipälaatikkoja naisilleen, suudelmia rakastajattarilleen. Naiset antavat begoniantaimia ystävilleen, Riikka Pulkkisen uusimman tyttärilleen, villasukkia ja hajusuolaa miehilleen, merkitseviä hymyjä Stockan kassalla palvelelevalle kuumalle kesävuorolaiselle. Antaminen on universaalia, universaali rakkaus on antamista, antaja saa, viisas saaja ymmärtää antaa.

Mutta: antakaa ihmiset immateriaa materian sijaan. Antaminen kun voi tuottaa tuloksena myös aivan rehellistä paskaa. Kuka tarvitsee seitsemättä digiboksia? Tai basilikasaksia? Tai meikkikotelokoteloa? Tai meikkikotelokotelon koteloa?

Antakaa rakkautta Gaialle. Antakaa puu, antakaa lahjoitus feissarille, antakaa ravinnetta kompostiin! Tulevaisuus on meidän, eikä siitä tule kaunista jos antaminen rajoittuu pelkästään Stockmannin ja Verkkokauppa.comin katalogeista inspiroituneeseen tavaravyöryttämiseen.

Jos nyt kuitenkin on niin – enkä pidä sitä mahdottomana – että kysymyksenasettelusi kuitenkin koski niin sanottua karnaalista antamista sukupuolten välillä, vastaus on herttaisen yksinkertainen. Onhan nimittäin niin, että mies saa silloin kun nainen antaa, eikä toisinpäin. No hyvä on, ehkä joskus mieskin antaa (antamisesta kieltäytyät miehet lienee täysi urbaani legenda), mutta nämä tapaukset ovat niin harvassa, että toimivat poikkeuksina sääntöä vahvistamassa. Mutta kuten vanha sananlaskukin sanoo: “ei se ole tyhmä, joka antaa – tai no, oikeastaan, jotkut heistä, tai siis aika monetkin, ovat aika tyhmiä! Ja läskejä.” 

Terve! Henrikki täällä. Kesä tulee, vastauksia on edelleen monta vastaamatta, mutta eihän teillä kiire ole, eihän? Kiirettä käsittelee omalla tavallaan myös tämän päivän kysymys- ja vastausyhdistelmä. Naattikaa, sanoisi savolainen!

Nimimerkki julmari vollikka puntaroi, miksi ihmiset juoksevat metroon tai raitiovaunuun. Kaupunkitilallista pohdiskelua – hienoa julmari! 

Henrikin vastaus: Hyvä julmari, vastaus on helppo. Ihmiset juoksevat esimerkiksi metroon, koska he ovat yhteiskunnassa hyväksytyiksi todettujen mallien ja arkipäivän todellisuutensa orjuuttamia ehdollistuneita pösilöitä, joilla on kiire hautaan. Jos he eivät juoksisi metroon, he joutuisivat odottamaan paikoillaan jopa neljä minuuttia. Sepä olisikin kauheaa, sillä joutuuhan sellaisessa tilanteessa tekemisiin esimerkiksi ajatustensa (gulp!) kanssa, ja tiedä vaikkapa joku hullu tulisi juttelemaan! Siinä sitä olisi suorituspaikan kahviautomaatilla päiviteltävää seuraavaksi aamuksi.

Itse muistan tunteneeni suurta mielihyvää todistaessani erästä asiaan liittyvää pikku tapahtumaa taannoisena aamuna Sörnäisten metroasemalla Helsingissä: oli ns. töihinmenoaika, ja taas kerran tusinoittain yhteiskuntamme suorittajayksikköjä repesi raviin kuullessaan saapuvan metron huminan. Tätä todistaessaan eräs laitapuolen filosofin näköinen herrasmies urahti äänekkäästi: “mihin helvettiin teillä on kiire?”

Niinpä niin, sinnepä sinne! Hauskaa kesää, kyselkää, Henrikki vastaa kun ehtii!

Hei vain lihapallerot! Myöhästyneet syntymäpäiväonnittelut Bill Kreutzmannille – tämä batteur extraordinaire täytti toissapäivänä 62 vuotta!

Nimimerkki Minkö vain? kysyy hienon kysymyksen: mihin perustuu Jimi Pääkallon vihattavuus ja vihaamisen helppous?

Kutkuttavaa. Mutta ei välttämättä helppoa. 

Henrikin vastaus: Hyvä Minkö vain?, ennen kuin lähdemme pureutumaan kysymyksesi syvyyksiin ja sukeltamaan sieltä ylös pikku valonsäikeiden kera, haluan mitä ystävällisimmin muistuttaa sinua suomen kieliopista, jonka mukaan kysymyslauseessasi on virhe. Lauserakenteen mukaan nimittäin viittaat perustuu-verbin yksikkömuodolla kahteen asiaan, vihattavuuteen ja vihaamisen helppouteen. Oikea muoto kyseiselle verbille olisi siis “perustuvat”. Tarkkana, mutta ranteet löysänä! Veikko Lavi knew his shit.

Jimi Pääkalloa on helppo vihata (kytken vastauksessani vihattavuuden ja vihaamisen helppouden yhteen, koska ns. semanttista ouverläppiä on havaittavissa paljon) ensinnäkin siitä syystä, että hän itse potentiaalisena vihaamisen kohteena on valinnut ilmiasukseen helposti vihattavan muodon. Jimi edustaa tyyliltään kuluneeseen asti stereotyyppistä arkkityyppiä, nuorta kauniskasvoista rokkipoikaa, jolla on enemmän tai vähemmän harjoiteltu kvasiväsynyt sänkykamarikatse ja sellainen löysä olemus, jota on harjoiteltu tuntikausia peilin edessä – haluaahan Jimi osoittaa olemuksellaan olevansa anti-establishment, vapaa sielu, joka tekee elämästään omanlaisensa taideteoksen. Ongelma vain on todellakin se, että Jimi menee sieltä mistä aita on matalin. Huulilävistys, anyone? Oooh!

Mutta mutta. Ulkoiset asiat itsessään sinänsä eivät vielä tee Jimistä nimenomaan helposti vihattavaa. Se, mikä helppouden tässä kontekstissa erityisesti vapauttaa areenalle, on, kuten sanottu, Jimin oma helppous. Jos Jimi olisi valinnut vähemmän stereotyyppisen tien (kuinka omaperäistä on olla pitkätukkainen, kasvolävistetty kasvissyöjä-rokkari?), hän saattaisi saada hieman helpommin armoa. Asiassa ei myöskään auta Jimin yhtyeen mitäänsanomaton-pastissi-kaikesta-mitä-purkkarokubändit-ovat-tehneet-vuodesta-1987-asti –tyyppinen musiikillinen ilmaisu, joka herättää vihaa juuri siksi, että se on mitä se on: mitäänsanomatonta pastissia kaikesta mitä purkkarokubändit ovat tehneet vuodesta 1987, vieläpä erityisen ei-omaperäisillä, vaivaannuttavilla ja rehellisen paskoilla lyriikoilla varustettuna.

Toinen asia mikä tekee Jimistä vihattavan liippaa sosiaaliantropologiaa ja kulttuurihistoriaa. Tai jotain sellaisia. Kansallisessa kontekstissamme kun tavataan sisäsyntyisesti vihata kaikkea sellaista, mitä yksilö julkisen äänekkään ulkoisesti tekee identiteettiään rakentaakseen ja edustaakseen olemistaan maailmassa. Geeniperimällemme Jimi on edelleen erilainen, ärsyttävä ja turha. Olemme vasta tulleet ulos metsistä ja pois pelloilta, joissa konteksteissa ei turhilla krumeluureilla ja haihatuksilla elämästä selvitty. Ei kaskella trubaduurit pärjänneet. Suomi on vihreän kullan maa. Tosi mies tekee töitä ja kuolee karjalanpiirakkaan. Vitun Jimi, vitun pelle, vedän turpaan, sanoo ostarin Rami.

Tämä selitys tosin on niin helppo, että jätetään se sikseen ja siirrytään eteenpäin.

Kolmas (eikä varmasti viimeinen – lisätkää syitä kirjoitukseni perään, rakkaat lukijat!) syy Jimin vihattavuudelleen on ehkä eniten zeitgeistia. Jimi kuuluu nimittäin ns. tyrkky-heimoon, jonka edustajia myös Suomessa on yhä enenevässä määrin, johtuen varmastikin nyky-yhteiskunnassa suuresti vaikuttavasta median ubiikista hegemoniasta. Tämän heimon mukaan et ole olemassa, jos et ole olemassa mediassa. Kuinka moni teistä, arvon lukijat, pitää omaa blogia? Kuinka moni on Facebookissa? MySpacessa? Irc-Galleriassa? Gopherissa? Kyllä, olemme kaikki tyrkkyjä.

Tyrkkyyttä on monenlaista, mutta erityisen vihattava tyrkkyys tavoittelee julkisuutta julkisuuden vuoksi, näkyvyyttä ilman substanssia (en hyväksy tässä yhteydessä näkyvyyttä an sich substanssiksi). Voidaan toki keskustella, onko Jimin yhtyeen musiikki substanssia, mutta sitäkään tosiasiaa emme voine ohittaa, että Jimin tyrkkyys on nimenomaan ulkomusiikillista. Technicolour, Tyrävyö, Cliché ja muut popmusiikkia saastuttavat aktit ovat olleet Jimille vain välineitä tyrkkyydelle. Jimi haluaa olla kuuluisa, palvottu, ihana, saavuttamaton. Kukapa ei?

Ja kukapa ei olisi vihattu? Sen enempää vihaa käsitteenä tässä dekonstruoimatta tarjoan pötkäleen mustamakkaraa Tampereen Tammelantorilla sille, joka voi sanoa olevansa ihminen jota ei ole koskaan vihattu.

Ensi vastaukseen! Vihatkaa toisianne!

Hyvää vappua, lapset! Henrikki-setä on hyvin marinoitu mutta onnellinen. Vappumarssilla oli enemmän marssijoita kuin toissa vuonna (viime vuosi jäi minulta väliin) ja aurinko lämmitti rauhan ja asban yhteisen tulevaisuuden puolesta sängystä ajoissa esiin kömpineitä!

Henrikki juhlistaa työn juhlaa juhlavasti vastaamalla kysymykseen, eli tekemällä työtään. Nimimerkki annareetta kysyy perustavanlaatuisen kysymyksen: “Vahvistaako se oikeasti, mikä ei tapa?”, ja toteaa vielä perään epäilleensä väitteen todenperäisyyttä jo kauan.

Henrikin vastaus: Hyvä annareetta, olet saapunut perimmäisten asioiden äärelle. Tunnustan heti alkuun, että kyseinen kliseinen lasautus on elämäntilanteesta riippuen joko haukotusrefleksin laukaiseva tai sitten aivan vitun ärsyttävä tai masentava. Useimmiten kyseinen lause  vieläpä kommunikoidaan haukottelijalta ärsyntyneelle masentujalle – aniharvoin toisin päin.

Väitehän on tietenkin osittain aivan täyttä paskaa. Eihän esimerkiksi kontakti-savaten harrastaminenkaan (mikä ei tietääkseni suoranaisesti tapa ketään) vahvista jos harrastajaa lyödään ja potkitaan toistuvasti päähän. Vähämielisempikin ymmärtää, että aivojen hölskyttely iskujen voimasta tuskin millään tavalla voimistaa mitään fyysisiä eikä varsinkaan psyykkisiä aspekteja omassa kehollis-mielellisessä kokonaisuudessa.

Toisaalta, väite on myös erittäin totta. Jos bodaat rintalihaksiasi vaikkapa Iron Gymillä Helsingissä (jossa on muuten erittäin sympaattinen bulldog-koira vahtimassa bodaajia), rintalihaksesi mitä suurimmalla todennäköisyydellä vahvistuvat. Ja monet naiset (ja miehetkin!) pitävät rintalihaksista. Siis miehillä. Naisten rintalihakset ovat hieman toinen juttu, tavallaan. Siitä toiste!

Mutta, toki romanttisen optimistisesti ajateltuna myös tietyt abstraktimmatkin asiat voivat vahvistaa. Annareetan mainitseman väitelauseen etymologiahan kun pohjautuu jonkinlaiseen sielulliseen kärsimykseen, katharsikseen, jonka kiirastulimaisen taipaleen tarkoituksena on rakentaa päähänpotkittu (siis vertauskuvallisesti, ei kontakti-savatella) sielu ja mieli hiellä, verellä ja kyynelillä uudelleen ehjäksi, maailmaa uudelleen ja ennenkaikkea vahvemmin syleileväksi feeniks-linnuksi!

Myös esimerkki tymäkkä happotrippi voi edesauttaa mielen vahvistumisessa entistä laajempia ajatuskudelmia käsittelemään kykenväksi mikrokosmokseksi, mutta älkäämme harhautukolle moiselle monen mielestä obskuurille sivupolulle – hiljentykäämme sen sijaan ikuisuudeksi muistamaan aivan hiljattain uusille tasoille siirtynyttä Albert Hoffmannia.

Noin.

Annareetta, vastaus on siis tällä kertaa bipolaarinen: kyllä ja ei. Mutta bipolaarinenkin vastaus on vastaus! Hauskaa vappua kaikille!

Taas mennään! Kevät on täällä. Henrikki aktivoituu. Tapani Ruokanen jatkaa Suomen Kuvalehden päätoimittajana. Maailma palaa. Maya-kalenterin syklin loppu lähestyy, Winterland-boksi on viimein julkaistu. Hyvä!

Lenseän kevättuulen energisoimana vastaan tänään ns. tuplakyssäriin, jonka on toimitukseemme lähettänyt nimimerkki Neiti E.:

 1. Miten MacBookin näppistä pitäisi puhdistaa? Millä aineella?

Anaalisimmat lukijani tietenkin havaitsevat oitis, että tässä tuplakyssärin ensimmäisessä puolikkaassa on itse asiassa itsessään jo kaksi kysymystä. Mutta älkäämme antako sen haitata, ei Erkki Tuomiojaakaan haittaa vaikka vappumarssi suuntaisi tänä vuonna Ämmässuolle. (Itse aion toki osallistua kuten niin monena vuonna ennenkin.)

Vastaukseen, vastaukseen. Macbookin (ah, kuinka rakastankaan Apple-valaistuneita lukijoitani) näppistä on helppo puhdistaa, koska näppäinten rakenne on sellainen, että niiden väleihin ulottuu helposti aivan tavallisella tiskirievullakin. Ota siis puhdas tiskiriepu, kastele se lämpimällä vedellä, suihkaise näppikselle ehkä hieman jotain monitorinpuhdistusainetta (en osaa suositella tässä mitään tiettyä, kysäise vaikkapa jostain pienestä ja kivasta tietskariliikkeestä) ja pyyhi tahrat menemään. Voilà! Macbook on rakennettu sen verran kestäväksi, ettei pieni kosteus haittaa mitään. Vältä kuitenkin voimakkaita puhdistusaineita ja liian märkää rättiä.

2. Anna joku hyvä musasuositus keväälle?

Mmmm, musa! Tuo elämän eliksiiri, kosminen kieli, sfäärien harmonia, jota ilman ei Henrikkikään voisi realisoida ihmisyyttään siinä määrin kuin hänen intohimonsa sanelee.

Tähän vastaan nyt intuitiivisen nykyhetkisidonnaisesti. Levysoittimessani on nimittäin pyörinyt jo viikkotolkulla Black Crowes –yhtyeen (mitkä hienot sivut!) uusi levy Warpaint. Call it a comeback, call it post-hiatus, mutta voihan rähmä millaisen lätyn nämä ikihipit ovat seitsemän (vai oliko se kahdeksan?) vuoden tauon jälkeen ilmoille pläjäyttäneet! Tymäkkää hippirokkia, sielukasta juureilua, etelän hiekkapölyä, vihreitä kasviksia joita ei syödä (tai toki niitäkin voi syödä, vaikkapa pullassa. pitää vain muistaa lämmittää kasvis ensin rasvassa että taianomaiset ainesosat aktivoituvat!), sotkuisia takahuoneita, partoja, aurinkolaseja, pulisonkeja!

Kuulen levyllä Rollareita, kuulen Grateful Deadia, kuulen Allman Brothersia, näen suoran loputtoman tien, näen pitkätukkaisen naisen kukka hiuksissaan, näen punaiset silmät ja ajoittaiset krapulat, haistan palaneen käryn, maistan elämän!

Varauksetonta hehkutusta, tiedän – mutta syystä. Suosittelen!

Nimimerkki jannap kysyy tänään kiinnostavan kysymyksen. Hän haluaa tietää, miksi hänen kaikki seurustelukumppaninsa haluavat saada lapsia. Yleisinhimillistä, ja jopa kutkuttavaa!

Henrikin vastaus: Hyvä jannap, kysymyksesi on tavattoman haastava, positiivissävytteinen, ellei jopa katkeransuloinen – riippuen katsantokannasta. En kuitenkaan halua tyypilliseen tapaani syöksyä syvälle suhteellisuuden luoliin, vaan pyrin vastaamaan kyssäriisi sunnuntaisen intuitiivisesti.

Aivan ensiksi oletan, että olet fyysisesti varsin viehättävä ihminen, koska kysymyksessäsi annat ymmärtää, että sinulla on ollut monta seurustelukumppania ja että he ovat kaikki halunneet saada lapsia. Lapsien saamiseen kun useimmiten liittyy kahden vastakkaista sukupuolta edustavan ihmisen fyysinen kanssakäyminen.

Sekstaamisesta ei kuitenkaan voi vetää suoraa loogista johtopäätöstä lapsensaamishalukkuuteen ­– ellet post-coitus –tilassa jotenkin säteile sellaista energiaa, joka realisoituu partnerissasi “vitsi miten hyvää sexii, olishan tän tyypin kanssa asbaa saada vaikka lapsia” –tyyppisenä “pitkäjänteisenä” tulevaisuusvisiointina.

Et myöskään tarkenna aukottomasti, haluavatko seurustelukumppanisi saada lapsia juuri sinun kanssasi. Oletetaan tässä kuitenkin, että näin on – olisihan se kurjaa huomata jokaisen partnerin haaveilevan lapsista jonkun toisen kanssa. Eihän sellaisessa olisi tulevaisuutta suhteen kannalta!

Jätät kertomatta myös, oletko mies vai nainen. Jos olet nainen, luultavasti herätät miehissä “tuossa mimmissä on äitipotentiaalia” –tyyppisiä reaktioita. Tämä ei välttämättä liity siihen, onko miehessä sillä hetkellä valmiutta, halua tai kaipuuta tulla isäksi, vaan enemmänkin siihen, että monet miehet etsivät äitiä sekä tulevalle lapselleen että itselleen. Olet siis mitä luultavimmin luotettavuutta säteilevä henkilö, jolla on ulkopuolisen tarkkailijan mielestä sellaista henkistä kypsyyttä joka kertoo äitiyspotentiaalista.

Ehkä sinulla on myös fyysisessä olemuksessasi jotain sellaista, mikä herättää miehen DNA:ssa primitiivisen, alitajuisen reaktion, kertoen hänen siittiöilleen, että “tämä nainen on hyvä synnyttämään”. Älä ota tätä viimeistä lausetta sovinistisena loukkauksena ainakaan minun taholtani. Tulkitsen ja kehitän vain vallitsevia teorioita ja kanavoin niitä teille, rakkaat lukijat!

Kiteytettynä vastaus kuulunee: sinussa on ulkoista viehätysvoimaa sekä sisäsyntyistä äidinrakkautta, jonka kumppanisi vaistoavat vähintään alitajuisesti. Karismasi luo turvallisuudentunnetta ja jatkuvuuden tuntua – säteilet siis luotettavuutta ja tiettyä oikein tekemistä (korrekt machen)!

Jos taas olet mies, olet luultavasti vain seurustellut ns. biologisen kellon altistamassa iässä elävien naisten kanssa. Asialla ei ole mitään tekemistä sinun itsesi kanssa. On nimittäin paskapuhetta, että naiset etsisivät “hyvää isää” lapsilleen. Ehkä näin voi olla jollain ajatustasolla, ja myönnettäköön että jokainen varmasti haluaa tervejärkisen ja tulevaisuuteen rakentavasti suhtautuvan partnerin itselleen. Mutta onhan toki niin, että naiset haluavat saada lapsia silloin kun haluavat saada lapsia, piste. Mene treenikämpälle, skeittaamaan tai demarinuorten kokoukseen – biologisen kellon tikitys seuraa sinua kuin diileri Jerry Garciaa.

Heippa taas! Hibernaatio on ollut pitkä, mutta Henrikki lupaa herätä tässä pikkuhiljaa talviuniltaan ja vastailla kysymyksiinne. Ne, jotka vielä odottavat vastauksiaan: malttia! Kaikkeen pyritään vastaamaan – ennemmin tai myöhemmin.

Nimimerkki Mademoiselle Vosges kysyy, miksi paloasemissa on aina sellainen korkea torni. Loikkaamme siis yhteiskunnan infrastruktuurin maailmaan arkkitehtonisella mausteella!

Henrikin vastaus: Hyvä Mademoiselle Vosges, vastaus on kerrankin varsin yksinkertainen.  Paloasemissa on torni kolmesta syystä: a) palomiehet näkevät palot kauempaa, b) reserviläisharrastajat voivat olla rauhallisin mielin, tietäen että pommikoneiden bongailuun on oivia paikkoja jos iso paha Venäjä hyökkää Suomeen kun kerran emme saa liitytyksi Natoon, ja c) palomiehet voivat liukua näyttävästi pitkiä tankoja pitkin alas tornista, koska se kuuluu palomieheyteen.

Toivottavasti vastaus tyydytti tiedonjanosi tällä kertaa! 

Tänään sukellamme tyylin maailmaan! Nimimerkki Marielle etsii uutta hiustyyliä ja kysyy: “minulla on kulmikas pää ja olen aina halunnut keskilyhyen tukan vinolla otsatukalla, mutta en tiedä jos se sopii minulle! Luuletko että se sopisi silmälasi- ja kulmikkaalle päälle?”

Henrikin vastaus: Hyvä Marielle, “silmälasi- ja kulmikas pää” on aina haastava hiustyylin suhteen. Tapauksessasi ratkaisevaa on se, miten paljon mahdollisesti haluat vähentää kulmikkuuden vaikutelmaa – vai jopa korostaa sitä? Myöskään silmälasien käyttö ei yleensä ainakaan vähennä kulmikkuutta.

Oletan kuitenkin, että pyrit esteettisesti harmoniseen ratkaisuun. Siinä mielessä päätöksesi pitää hiustesi mitta keskilyhyenä on hyvä ratkaisu, koska lyhyet hiukset yhdistettynä vahvaan pään kulmikkuuteen tuottaa useimmiten, eh, kulmikkaita lopputuloksia. Jos halajat kokonaan pois kulmikkuuden vaikutelmasta, suosittelen sinulle pitkiä hiuksia, mutta koska ilmeisesti olet sinut pääsi kulmikkuuden kanssa, edetään antamillasi reunaehdoilla.

Vino otsatukka on erinomainen idea rikkomaan pään muodon kulmikkuutta. Luovasti muotoillulla otsiksella voit luoda jopa vaikutelman monitahokkaasta!

Et maininnut, ovatko hiuksesi paksut vai ohuet vai jotain siltä väliltä. Paksut hiukset voivat olla haasteellinen asia tapauksessasi, koska lyhyistä ja keskilyhyistä hiuksista tulee helposti “ison” tuntuiset jos kampauksen suoruuteen ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Vastavuoroisesti myös ohuet hiukset voivat olla ongelma, koska niiden avulla voi olla vaikea luoda tarpeeksi suurta kontrastia pään muotoon. Tarkkana siis paksuuden ja muodon yhdistelmän kanssa – haluathan toki harmonisen lopputuloksen!

Jos sinulla on pyöreät silmälasit, suosittelen vaihtamaan ne kulmikkaisiin. Pyöreä kehysten muoto yhdistettynä vinoon otsatukkaan voi luoda tökerön vaikutelman, ellet sitten halua luoda mielikuvaa esimerkiksi ns. luovasta lesbokirjailijasta.

Silmälasien kehysten muotoa vieläkin tärkeämpi on kuitenkin niiden paksuus. Lyhyiden ja keskilyhyiden hiusten kanssa kannattaa välttää ylettömän paksuja kehyksiä, koska nämä usein vievät suuresti huomiota sekä kasvoilta että hiuksilta. Myös vinon otsatukan vaikutelma voidaan helposti vesittää ylettömän paksuilla ja, luoja sinua niiltä varjelkoon, aggressiivisen värisillä kehyksillä. Don’t do that dyke shit unless you wanna do that dyke shit!

Summa summarum: sinulla on selkeä näkemys siitä, mitä haluaisit hiuksillesi tehtävän. Se on erinomainen alku, ja kertoo itsetuntemuksesi terveestä tilanteesta. Keskilyhyet hiukset vinolla otsatukalla sopii varmasti olemukseesi, kun vain otat huomioon yllä mainitsemani asiat. Kehosi on temppelisi, ja hiukset kasvojesi alttarikäytävä! Onnea matkaan pääkarvoituksen muotoilun jännittävässä maailmassa!

Hyvää Phil Leshin syntymäpäivää! Kunnioitettavan uran tehnyt basistivelho täyttää tänään kunnioitettavat 68 vuotta, eikä kunnioitettavuutta lainkaan vähennä se, että herra Lesh heittää keikkaa edelleen kymmenien esiintymisten vuositahdilla. Hyvä.

Nimimerkki Natsikortti kysyy yleisinhimillisen kysymyksen: hän utelee, miten tehdä itsestään vähemmän naurettavan.

Henrikin vastaus: Samaistuttavaa, arvon Natsikortti, samaistuttavaa! Luulen, että jokainen tätäkin blogia lukeva on joskus tullut miettineeksi aivan samaa asiaa. Naurettavuus on kuitenkin ns. sisäänleivottu osa ihmisyyttä. Katsokaa vaikka ympärillenne minkä tahansa kaupungin keskustan kohtaamispaikoilla. Krapulaa, Burberryä, hapsutakkeja, keltalinssisiä silmälaseja, Segway, äänekästä avautumista, avovaimolleen kireänä jupiseva Oskari Katajisto, Stockmannin kutoskerroksen kahvila, hands-free, värikartta Erottajan pöydässä, kokaiinipöllyinen ravintolatyöntekijä vapaailtaa viettämässä, suomalainen markkinointipäällikkö ensimmäisellä työmatkallaan, Painobaarin perjantai-ilta – naurettavuuden tangentit ovat moniin suuntiin sinkoilevat!

Natsikortin kysymys on arkkityyppisestä aiheestaan huolimatta varsin vaikea vastattava, koska hän ei valota naurettavuutensa osa-alueita kysymäänsä tarkemmin. Kenen mielestä olet naurettava? Missä tilanteissa? Kuka määrittelee naurettavan? Onko jumala olemassa? Saako serkun kanssa mennä sänkyyn? Suhteellista, eikö?

Koska tämä on kuitenkin nimenomaan Kysy Henrikiltä –palsta, otan Henrikkinä valtuuden määritellä naurettavuutta hieman ja koittaa varustaa sinua, Natsikortti, jonkinlaisilla yleisillä antinaurettavuustyökaluilla.

Aloitetaan perusasioista. Onhan nimittäin niin, että jos joudut kysymään internetissä toimivalta keskustelupalstalta miten tehdä itsestäsi vähemmän naurettavan, sinulla on luultavasti kategorinen naurettavuusongelma – tässä tapauksessa huono itsetuntemus. Tunnet siis olevasi naurettava, mutta et ilmeisesti tiedä tarkalleen miksi, etkä myöskään mikä naurettavuuden aiheuttaa. Tiedän, kyseessä on hankala tilanne. Mutta jos asiaa lähestytään suhteellisuusteorian kannalta, voisiko olla jopa niin, että et oikeasti edes ole naurettava vaan määrittelet itse käyttäytymisnormeja siten, että tavallaan suggeroit itsesi naurettavaksi (viitaten edellä mainitsemaani huonoon itsetuntemukseen) vaikka siihen ei olisi aihetta? 

Otetaan esimerkki: pieraiset hississä jossa on muitakin ihmisiä. Nyt tarkkana. Kyseessä ei ole naurettava asia de facto, vaan tilanteen ja tapahtuneen naurettavuus määrittyy sen mukaan, ketä hississä on kanssasi, ja myös sen, miten alttiiksi naurettavuudelle koet itsesi näiden ihmisten (joista sinulla ei välttämättä ole muuta kuin ulkoista informaatiota) havaintopiirissä.

Jos olet heteromies ja hississä on todella miellyttävän näköinen nainen, jonka seurassa mitä luultavimmin normaalisti haluaisit olla ns. eduksesi, pieru hississä aiheuttaa luultavasti välittömästi suuren naurettavuuden tunteen. Jos naisella on mukanaan yhtä kuuma ystävätär kuin nainen itse on, naurettavuuden määrä kasvaa eksponentiaalisesti.

Edellisen kappaleen tekijöitä voidaan vaihdella äärettömästi. Vaihdetaan naisen tilalle mies, siirretään hissi Stockmannilta Tapiolaan, muutellaan läsnäolevien ihmisten ikää, sosiaalista asemaa, huumorintajua, kuulo- ja hajuaistin tilaa – havaitaan, että jo esitellyn kaltaisessa hyvin yksinkertaisessa naurettavuustilanteessa naurettavuuden määrittely on haasteellista.

Hississä piereminen voi toki olla jopa punk (ja punkhan on, monen muun elämänasenteellisen asian muassa, sellaista naurettavuutta missä naurettavuudesta tehdään yhteiskunnallinen asenne sanomalla että nyt olemme yhteiskunnallisesti asenteellisia), mutta on hyvin luultavaa, että edellämainittu kuuma kinkku tuskin ajattelee turauksestasi että “onpa tuossa cool punk-henkinen jäbä”.

Mutta mutta. Sen sijaan, että vajoaisimme yhä syvemmälle naurettavuuden suhteellisuuden pohtimiseen, voin heittää lonkalta muutaman vinkin, millä naurettavuutta voi ehkä vähentää. Tässä tapauksessa naurettavuus on siis tietenkin itse määrittelemääni (eli totta):

1. Älä piere hississä, jos haluat olla hississä eduksesi.
2. Älä käytä tuplapedaaleja rumpusetissäsi, jos et omaa vahvaa tyylitajua rumpalina.
3. Älä pukeudu ruudulliseen pukuun ja käytä kokaiinia samana iltana.
4. Älä kysy kuuden vuoden krapulassa rautatieaseman Kotikonnun sämpylätiskiltä, mikä sämpylöistä on terveellisin.
5. Älä tiuski julkisesti puolisollesi/tyttöystävällesi/koirallesi.
6. Älä puhu kovaäänisesti puhelimen hands-free -laitteeseen kävellessäsi julkisella paikalla.
7. Älä vonkaa seksiä ihmiseltä, joka selvästikään ei halua sitä sinulle tarjota.
8. Älä pukeudu valkoiseen pellavaan Porin Jazzien Kirjurinluodolla ja vedä “tyttöjen kanssa” valkkarikännejä keskellä päivää (tämän saa tehdä, jos on alle 45-vuotias eikä seurassa ole omia lapsia).
9. Älä luo identiteettiäsi painottaen ammattiasi ja/tai titteliäsi.
10. Älä kitise.

Neuvoja olisi varmasti satoja lisää, mutta aloita vaikka yllämainituilla. Ja kysy toki lisää, jos naurettavuusongelmasi jatkuu!

Hei taas puput! Henrikki-sedän elämä on ollut erityisen turbulenttia viime aikoina, enkä ole ehtinyt vastailemaan kaikkiin kivoihin kysymyksiinne niin tiuhaan kuin haluaisin. Mutta koitan toki kiriä vastailuani kiinni kuin Elisa konsanaan laskutustaan!

Nimimerkki Veijo Exxon kyselee kryptisiä. Hänen utelunsa kuuluu sanasta sanaan seuraavasti: “onko Toijalan takana mitään, ja miksei ole, jos on?”

Henrikin vastaus: Arvoisa Veijo Exxon, kysymyksesi singahtaa – tarkoituksella tai ei – yhdessä lauseessa varsin korkealentoisiin ulottuvuuksiin. Sitä paitsi, kysymysvirkkeesi sisältää parikin erillistä kysymystä, joista jälkimmäinen on kuin myyttinen käärme joka jahtaa omaa häntäänsä. Jerry Garciahan käytti jälkimmäistä vertaustahan Grateful Dead –orkesterinsa rytmimolekyylejä läpi universumin singautelleesta kaksipäisestä ja nelikätisestä rumpalikaksikosta Bill Kreutzmannista ja Mickey Hartista.

Toijalan takana on paljonkin. Tosin se, mitä Toijalan takana on, riippuu siitä, mistä päin Toijalaa katsotaan. Et, Veijo Exxon, eritellyt mistä päin katsot Toijalaa, joten en voi aukottomasti vastata kysymykseesi, ikävä kyllä.

Jos nyt kuitenkin ajatellaan transmodernin holistisesti (kuten Uusi Kurvin toimituksessa usein ja krapulapäivinä on tapana), voidaan sanoa, että Toijalan takana on aivan kaikki. Siis ihan kaikki. Havainnemateriaalina käytän käytän tätä videota, johon tarvitsee vain kuvitella lähtöpisteeksi Chicagon sijaan Toijala.

Se taas, miksi Toijalan takana ei ole mitään, johtuu pitkälti kvanttifysiikasta. Kuten kaikki tietävät, kvanttifysiikan mukaan Toijalan takana voi olla yhtä aikaa a) kaikki, b) ei mitään ja c) Kalervo Kummola. Kvanttifysiikka säieteorioineen, kvanttihyppyineen ja muine diskreetteine arvoineen on äärimmäisen mielenkiintoinen tieteenala, jonka merkitys on ns. tulossa, varsinkin kun etenemme kohti maya-kalenterin syklin päättymistä loppuvuodesta 2012, jolloin ihmiskunta harppaa kultaisesta portista samaan paikkaan missä on ennenkin ollut mutta huomaa, että yht’äkkiä mistään ei saakaan enää lihapiirakkaa, crackia eikä Edelin kustantamia levyjä.

Minulla on muuten ollut vuosikausia tapana ottaa Toijalan kohdalla junassa matkustaessani ravintolavaunussa (minibistrokärry sallitaan, jos kärrystä löytyy giniä ja tonic-vettä) ns. Toijala-GT. Toijala-GT:tä nauttiessa (mieluiten seurassa, tietenkin) kilistetään laseja (tai muovimukeja) ja lausutaan yhteen ääneen “Toijala!”